Puolan valtion vihollinen

Kun tulin kaapista ulos homoseksuaalina vuonna 1994, jätin epäilykset taakseni. Siitä saakka olen ajatellut, että seksuaalinen suuntautumiseni on täysin normaali juttu, kyseenalaistamaton fakta. Samoin ajattelen kaikkien muidenkin identiteetistä, liittyipä se seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoleen. En ole omaani salaillut, paitsi Venäjällä ja muutamassa Afrikan maassa. Muuten olen vastannut kun on kysytty, tai tehnyt tiettäväksi, eikä kukaan ole ryhtynyt identiteettiäni haastamaan. Se on vahvistanut käsitystäni tavallisuuden yleisestä monenkirjavuudesta. Siksi olen ollut out but quiet, ulkona kaapista mutta hiljaa.

Kesän kynnyksellä vuonna 2000 olin Puolan Lublinissa keikalla esityksellä, jonka ohjasin Ylioppilasteatteriin. Harjoitusten ja esitysten lomassa kävimme kaupungin lähellä sijaitsevassa Majdanekin keskitysleirimuseossa. Majdanekia ei rakennettu tuhoamisleiriksi, mutta sellainen siitä lopulta tuli ennen toisen maailmansodan päättymistä. Kaikki tulivat museosta järkyttyneinä, kyyneleet silmissä, huulillaan kysymys: miten tällainen raakalaismaisuus on ollut mahdollista? Muistan hämmästelleeni, miten vähän aikaa leirin sulkemisesta tuntui kuluneen, silloin 56 vuotta.

Kun ylioppilasteatterilaiset lähtivät kotiin, minä jäin puolalaishomojen viikonloppuseminaariin. Olin vuotta aiemmin tutustunut Tomasziin ja meillä oli ollut pientä vispilänkauppaa, joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Kirjoitin hänelle silti ennen Puolan-matkaani kirjeen, että jos vaikka tavattaisiin, kun kerran olin matkalla hänen kotimaahansa. Tomasz kutsui minut seminaariin.

Seminaari pidettiin leiritoimintaan tarkoitetussa puutalossa, korkealla vuoren rinteellä lähellä Slovakian rajaa. Osallistujia oli ehkä tusinan verran ja kielenä oli puola, joten en osallistunut varsinaisiin keskusteluihin. Patikoin päivät vuorella ja öisin juhlin osallistujien kanssa. Vaikka mitään kovin intiimiä ei päässyt tapahtumaan, olin jatkuvasti ihastunut johonkuhun. 

Minulle sopi erinomaisesti seminaarimaskotin rooli. Ei tarvinnut käydä raskaita keskusteluja siitä, miten homojen asemaa parannettaisiin syvästi katolisessa Puolassa, vaan sain keskittyä olemaan mahdollisimman puoleensavetävä. Flirtin lomassa pääsin kyllä kärryille siitä, missä suurin piirtein mentiin. Tunnelma oli toiveikas, innostunutkin, sillä asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan olivat vapautuneet Puolan markkinatalouteen siirtymisen myötä. Vielä löytyi kuitenkin työmaata. Vasta EU-jäsenyys takaisi vähemmistöjen aseman, näin seminaarissa ajateltiin.

Seminaarin jälkeen sain erään pariskunnan autossa kyydin Varsovaan ja yöpaikan. Olin ihastunut heistä toiseen. Tunnustan, että sinä yönä, sohvalle pedatulla vuoteellani, olin kateellinen isäntieni horjumattomasta onnesta. Toisaalta heidän onnensa ja viihtyisä kotinsa olivat minulle vahvistus siitä, miten normaalia homous oli, myös Puolassa: töissä käyvä miespari käsi kädessä, yhteinen koti, auto ja elämä. Vain suhteen rekisteröiminen puuttui.

Olen viime aikoina ajatellut heitä, tuota pariskuntaa, Tomaszia ja muita. Mitä seminaarin homoille mahtaa kuulua? 

Huonoa, pelkään. Puola on EU:n jäsenmaa, mutta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema on hälyttävä. Mahdollisuudesta rekisteröidä parisuhde ei voi edes puhua. Kolmasosa maasta on julistautunut ”lhbtiq-ideologiasta vapaaksi alueeksi” ja presidentti Andrzej Dudan mielestä kaltaiseni eivät ole samanarvoisia ”normaalien ihmisten” kanssa vaan, kuten Puolassa toitotetaan, ”valtion vihollisia”.

Suututtaa. Tulee mieleen Majdanekin keskitysleiri, jossa teurastettiin myös vaaleanpunaisella kolmiolla merkattuja vankeja. Noista teurastuksista on nyt 76 vuotta mutta raakalaismainen, fasistinen meininki tuntuu olevan lähempänä meitä kuin koskaan leirin sulkemisen jälkeen. Se tekee vainoharhaiseksi. Kuinka lujalla pohjalla kaikille taattu yhdenvertaisuus lepää? Onko se vain hyvin toimeentulevan enemmistön suvaitsevaisuutta, joka muuttuu suvaitsemattomuudeksi heti, kun talous sakkaa ja kilpailu kovenee? 

Suututtaa, miten Suomessakin monet asettuvat kevyesti murhaajien puolelle puhuessaan Tomaszin ja minun seksuaalisesta suuntautumisesta ideologiana. Ei se ole ideologia vaan fakta.

Minunkin olisi, entisenä seminaarimaskottina, jo aika olla out and loud, äänekäs. Aloitetaan vaikka tästä: Solidaarisuuden nimessä julistaudun Puolan valtion viholliseksi, ja kaikkien niiden maiden viholliseksi, joissa minun ja kaltaisteni ihmisarvoa ei tunnusteta.

Kirjoittanut Janne Saarakkala
www.jannesaarakkala.com
Instagram: @janne.saarakkala

Kirjoittaja on esitystaiteilija, jonka esikoisromaania Sen pituinen se (2020, Like) on kuvattu suorasukaiseksi seksuaalivähemmistöhistoriaksi, jollainen Suomesta on puuttunut. 
(Lähde: https://incitejournal.com/opinion/enemies-of-the-state-the-reality-of-being-lgbt-in-poland/)

Kuva: Toni Härkönen