Femmeys on tärkeä osa identiteettiäni

Oli 2000-luvun alkupuoli. Syksyinen laskeva aurinko heijastui kerrostalojen ikkunoista. Olin matkalla Elokuva-arkisto Orioniin Eerikinkadulle Helsingissä. Päälläni oli niukkaa mustaa pitsiä, musta hame ja korkosaappaat sekä nahkatakki. Vaatemakuni ei ole muuttunut, lyhyet hameet ja pitsit ovat tärkeä osa sitä edelleen. Miksi? Koska nautin vaatteiden performatiivisuudesta. Ja juuri tuona iltana olin treffeillä – itseni kanssa. 

Illan elokuvana oli Luis Bunuelin eroottinen ja unenomainen Belle du Jour (1967). Catherine Deneuven elokuvassa esittämän hahmon emotionaalinen frigidiys edustaa yhtä mahdollista tuon aikakauden näkemystä toiseudesta, joka on sateenkaarevaa. Catherine Deneuven hermostuneen väreilevä energia iski minuun salaman tavoin. Kohtasin tuolloin  ensi kerran yhden femmen arkkityypin: upeasti puettu, huoliteltu, kylmähkö blondi. Muistan tunteen joka valtasi minut kun istuin Orionin upottavan pehmeillä plyysipenkeillä. Se oli eräänlainen sähköshokki, ja sen jälkeen levottomuus. Ja ei, tässä ei ollut kyse oman seksuaalisen suuntautumiseni löytämisestä vaan eräänlaisesta hienosäädöstä. Tuona hetkenä havaitsin, että juuri femmet viehättävät minua. 

Joten toki ryntäsin katsomaan kaikki mahdolliset Deneuven elokuvat, joita Orioniin tuli nähtäväksi.  Etenkin Deneuven roolisuoritus biseksuaalina Tony Scottin ohjaamassa kulttistatuksen saaneessa elokuvassa The Hunger (1983) on vaikuttava. Elokuva on syvästi tunnelmallinen ja totaalisen queer. Deneuven lisäksi rooleissa säkenöivät David Bowie ja Susan Sarandon, jälkimmäinen soft butch -lookissa. 

Siinä samastumisen tunteessa jota koin katsoessani näitä elokuvia Orionin hämyssä kyse ei ollut Deneuven ulkonäöstä – joka on aivan käsittämättömän upea – vaan siitä, että molemmat roolisuoritukset heijastivat kankaalle katsottavaksi jotain omasta henkilökohtaisesta elämästäni.  Se, että näki eroottisen, herkän ja taiteellisen kahden naisen välisen sensuellin kohtauksen valkokankaalla – molemmissa elokuvissa! 

Nykykatsojat luultavasti tuhahtelevat oivallukselleni, sillä kohtaukset eivät ole nykyaikaisen presentaation mittapuulla mitään. Itselleni nuo elokuvat kuitenkin olivat tärkeitä tuolloin ja ovat edelleen. 

Oma lesbouteni on ollut itselleni aina selviö, olen femme. Stereotyyppisesti siis naisellinen feminiininen lesbo, joka nauttii laittautumisesta ja saattaa käyttää korkoja. Voin liikkua maalitahraisissa haalareissa meikittä, ja vaikka kumisaappaissa. Oloni on silti aivan yhtä säteilevä kuin jos olisin pukeutunut tiukkaan pikkumustaan, 15 sentin korkoihin ja meikkini olisi virheetön. 

Jos pitäisi sanoa, onko oma toimintani poliittista, sanoisin ehdottomasti ei. Mutta tarkemmalla miettimisellä on kyllä pakko myöntää että se tapa, jolla hyödynnän omaa femmeyttäni lhbtiq-yhteisön sisällä ja muuallakin  on toisinaan laskelmoitua ja performatiivista, eräs tapa  hälventää femme-näkymättömyyttä, jota lesbojen keskuudessa edelleen vallitsee. 

Olen äärimmäisen kiinnostunut femmeyden historiasta ja on ollut kiinnostavaa havaita esimerkiksi, että femme/femme-suhteet tulivat hyväksytyksi itsellisinä, erillisenä butchista, vasta 1980-luvulla, eli vasta hyvin vähän aikaa sitten. Femme/butch-dynamiikalla on ollut vahvat perinteet ja sitä pidettiin pitkään ainoana mahdollisena tapana olla naistenvälisessä suhteessa. Nämä perinteet eivät ole murtuneet helposti. Näin oli ainakin Britanniassa, ja sama kehityskulku on nähtävästi ollut myös täällä Suomessa. 

Asenteiden jäykkyyttä näkyy edelleen toisinaan naisista pitäville naisille suunnatuissa tapahtumissa. Joskus esimerkiksi pääosin femmeistä koostuneen porukkani mennessä joihinkin tapahtumiin vastaanotto on ollut nihkeä, jopa kylmänviileä ja torjuva. Butch-femme-parit tuntuvat edelleen olevan monille vakio ja normi, jota ei sovi rikkoa. Tosin tässäkin kuten monessa muussakin asiassa on menty viime vuosina eteenpäin, onneksi. Lisäksi jokaisen oma mieltymys on henkilökohtainen asia. 

Helsinki Priden perinteiset Naistenbileet ovat minulle (ja varmasti myös monelle muulle) yksi Pride-viikon kohokohdista. Nyt kun poikkeusoloja on kestänyt eikä tanssimaan ole päässyt on ollut aikaa reflektoida esimerkiksi menneiden Naistenbileiden merkitystä. 

Naistenbileet tarkoittavat minulle toki mahdollisuutta tavata tuttuja mutta myös nauttia uusien ihmisten seurasta. Minulle on oikeastaan samantekevää, olenko paikalla yksin vai seurassa. Tärkeintä on  ilmapiiri ja  yhteishenki. Tila, jossa voi olla täysin rentona ja vain antaa mennä. Sykkivä musiikki ja ihmispaljous tanssilattialla, tupakkapaikkojen keskustelut. Olen kuitenkin huomannut vuosien varrella useita Helsinki Priden Naistenbileitä kokeneena, että femme/femme-parit ovat edelleen vähemmistössä. Se on harmi. 

Aina kun kohtaan femme/femme-parin Naistenbileissä tai muuallakin tai yksin olevan femmen vaikka kirjastossa, tulen iloiseksi. Meitä on kaikkialla, vaikka siltä ei aina vaikuttaisi. Se tunnistamisen hetki, pieni kihelmöinti, kun huomaa samassa tilassa olevan toisen samaan yhteisöön kuuluvan, siinä on jotain maagista. 

Toivon, että pian voisimme nauttia kesästä uudesta normaalissa (vaikka tästä taitaa tulla toinen poikkeusolojen kesä). Piknikit läheisten kanssa, sateenkaariliput ja kuohuviinit, nurmella tanssiminen!

Kirjoittanut Sofia

Instagram @soffeeidaa

Kirjoittaja rakastaa runoutta ja epookkielokuvia, etenkin sateenkaarevia sellaisia.