Homohäät vai sittenkin aivan tavalliset häät?
Kuvassa on kirjoittaja Katri yhdessä vastavihityn vaimonsa kanssa. Kuva: Susanna Lönnrot
En ole yksi niistä ihmisistä, jotka ovat lapsuudesta asti haaveilleet omistä häistä. Etenkään, kun samaa sukupuolta olevien välinen avioliitto tuli mahdolliseksi vasta vuonna 2017. Olin tuolloin jo pitkällä aikuisuudessa, eikä minulla siten ollut nuoruudessani minkäänlaista mallia siitä, mitä avioliitto tai häät edes tarkoittaisivat kohdallani. Tavattuani kumppanini aloimme kuitenkin yhdessä miettiä, että haluaisimme naimisiin ja jopa viettää häät. Meillä on ihania ystäviä ja ajattelimme, että rakkautemme ansaitsee tulla juhlituksi aivan yhtä lailla kuin myös niiden lukuisten eri sukupuolta olevien parien, joiden häihin olemme vuosien varrella osallistuneet.
Ensimmäinen pohdinta koski vihkimistä. Kumpikaan meistä ei ole erityisen uskonnollinen, mutta kuulumme kirkkoon. Kirkko ei tunnu pääsevän yksimielisyyteen siitä, saako samaa sukupuolta olevia pareja vihkiä vai ei. Kuitenkin juuri siitä syystä halusimme kirkollisen vihkimisen. Löysimme sukulaisen kautta ihanan papin, ja saimme olla ensimmäinen hänen vihkimänsä samaa sukupuolta oleva pari. Hän suoritti seremonian sydämellä ja jopa herkistyi kyyneliin vihkiessään meidät. Vihkimisen jälkeen hän kannusti häävieraita taputtamaan näyttäen itse innostuneesti esimerkkiä.
Hääjärjestelyjen aikana heteronormatiivisuuteen törmäsi kaikkialla. Yhdessä Suomen tunnetuimmista hääliikkeistä työntekijä totesi hääpukua sovittaessani, tulevan vaimoni läsnäollessa, että sen oikean puvun tunnistaa siitä samasta asiasta mistä tunnistin sen oikean miehenkin. Häämessuilla osa palveluntarjoajista hämmentyi, kun kerroimme, ettei häissämme ole sulhasta. Osa taas oli ylitsevuotavan ystävällisiä ja innokkaita kuultuaan, että olemme menossa naimisiin keskenämme. Huomasimme myös, ettei mekoissa huonosti viihtyville naisille ole kovinkaan monta vaihtoehtoa juhlavaksi hääasuksi, jos ei halua pukeutua miesten pukuun. Monissa sormusliikkeissä palveltiin ensisijaisesti minua, oletettavasti, koska olen feminiinisempi nainen kuin puolisoni, eikä vaimolleni sopivan sormuksen löytämiseksi nähty yhtä paljon vaivaa.
Pienemmissä asioissa hetero-oletukset voivat olla jopa huvittavia, mutta suoranaiseen syrjintään ja läheisten ajattelemattomiin kommentteihin emme olleet osanneet varautua. Vihkipaikaksemme varaamamme kauniin kappelin johtoryhmä päätti, ettemme ole naisparina sinne tervetulleita vihittäväksi. Se tuntui erityisen pahalta, sillä kyseisessä kappelissa on kuitenkin sallittua järjestää muun muassa taidenäyttelyitä. Kun läheiseni vielä juuri ennen häitä ilmoittivat, että heitä jännittää tulla häihin, koska he eivät ole koskaan aiemmin olleet ”homohäissä”, totesin mielessäni, ettei maailma vielä ollut valmis juhlimaan rakkauttamme täysin yhdenvertaisena ja pitämään häitämme aivan tavallisina häinä.
Kaiken tämän jälkeen olin kuitenkin maailman onnellisin nainen saadessani juhlia häitämme upean vaimoni kanssa meille kaikkein läheisimpien ihmisten ympäröiminä. En kokenut jääväni paitsi mistään – minulla oli päinvastoin kaikki. Hääpäivän yksi kauneimmista hetkistä oli se, kun näin nuoren naisoletetun pariskunnan katselevan pienen matkan päästä kuinka astelimme puolisoni kanssa ulos vihkipaikasta ystäviemme muodostamaa kujaa pitkin. Vastasin heidän hymyynsä käsi vaimoni kädessä, läheistemme huudellessa onnittelujaan.
Kirjoittanut Katri