Kuka saa olla lesbo?

Kuvassa on kirjoittaja Veera. Taustalla näkyy Salmisaaren voimala.

Aloin epäillä, etten ehkä olekaan hetero, kun lukion ensimmäisenä vuotena näin uskonnon tunnilla vieressäni istuvan henkilön penaalin. Penaalin pintaan oli tekstattu suurilla mustilla kirjaimilla sana HOMOSEKSUAALI, ja jostain syystä tuon sanan näkeminen sai minut pohtimaan omaa seksuaalista suuntautumistani. Olin 15-vuotias ja ajattelin olevani auttamattoman myöhässä pohdintani kanssa.

Epäilin kokemustani pitkään. Ajattelin, että koska olen melko feminiininen, minua tuskin halutaan mukaan mihinkään lesboporukoihin. Käsitykseni mukaan lesbot olivat maskuliinisia ja lisäksi tienneet aina olevansa lesboja. Identiteettiäni siis varmasti kyseenalaistettaisiin. Olinhan hoksannut sen vasta lukioikäisenä, eikä minulla sitä paitsi ollut mitään tarvetta muuttaa tyyliäni tai olemustani maskuliinisemmaksi.

Ja mistä ihmeestä olisin voinut tietää, ettei kyseessä ollut jokin vaihe, huomionhakutemppu tai muotivillitykseen mukaan lähteminen? Myöhemmin toki opin, että käsitykseni lesboista perustui stereotyypioihin ja etten ollut ainoa, joka oli epävarma identiteetistään.

Lopulta lesbouteni varmistui minulle, kun olin juuri täyttänyt 22 vuotta. Tapailin tuolloin ensimmäistä kertaa elämässäni naista (en tosin ollut koskaan seurustellut edes miesten kanssa) ja se tuntui maailman luonnollisimmalta. Ajatus miehen kanssa seurustelusta alkoi muuttua aina vain kaukaisemmaksi.

Aloin tunnustella, miltä tuntuisi, jos kutsuisin itseäni lesboksi. Aluksi se tuntui vaikealta ja väärältä. Jotkut ystäväni olivat kuvailleet minua aikaisemmin biseksuaaliksi, vaikka itse en ollut koskaan kokenut bi-identiteettiä omakseni. Olin kuitenkin yrittänyt tapailla pääasiassa miehiä, joten ajattelin, ettei minulla ehkä ole lupaa identifioitua lesboksi. Päädyinkin joksikin aikaa käyttämään itsestäni sanaa queer. Se tuntui sopivan tilavalta.

Lesbous ei merkitse minulle ehdottomuutta. Olen tapaillut ei-binäärisiä ihmisiä, enkä koe sen olevan ristiriidassa lesbouteni kanssa. Ajattelen, että identiteettiäni kuvaamaan valitsemani sana on tarjolla olevista vähiten huono vaihtoehto. Tunnen lesbo-sanan itselleni kotoisaksi, ja se liittää minut johonkin sellaiseen, johon koen kuuluvani ja halua kuulua. Toisaalta tiedän, että jollekin toiselle lesbous merkitsee jotakin aivan muuta. En näe sitä kuitenkaan ongelmana. Eihän kukaan voi oikeasti tietää kenenkään muun kokemusta, vain omansa.

Vaikka lopulta löysin itselleni kotoisan identiteetin, häpesin jostain syystä pitkään sitä, että varmuuden saamiseen oli mennyt niin kauan. Tuntui, että olisin ollut jotenkin parempi, jos olisin heti 15-vuotiaana asiaa ensi kertaa pohdittuani osannut sujahtaa lesboidentiteettiin ilman epämääräistä haparointia. Koin tarvetta selitellä itseäni aina, kun jossain yhteydessä tuli puheeksi oman sateenkaarevan identiteetin löytymisen ajankohta.

Hiljalleen aloin kuitenkin huomata, että yllättävän monelle sateenkaari-ihmiselle oivallus omasta seksuaalisesta suuntautumisesta oli tullut vasta teini-iän jälkeen. Tajusin kuuluvani siihen porukkaan, joka olikin löytänyt identiteettipohdintojen äärelle melko varhaisessa vaiheessa. Lähipiirissäni oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että omaa varhaisnuoruudessa ja teininä omaksuttua heteroidentiteettiä oli alettu kyseenalaistaa vasta teini-iän jälkeen. Siitä huolimatta ajatus, että oivaltamisen olisi syytä tapahtua jo lapsena tai teininä, tuntuu olevan monilla tiukassa.

Vierastin pitkään sitä tarinaa, jossa oma seksuaalinen suuntautuminen on tiedetty aina tai oivallettu jo päiväkoti-ikäisenä. Tuhon tarinaan tuntui liittyvän ajatus oman identiteetin vahvemmuudesta tai paremmuudesta suhteessa niihin, joilla hoksaamiseen on kulunut kauemmin aikaa. Joskus jopa pohdin, onko osa tuosta tarinasta jälkeenpäin keksittyä vakuuttelua, osa oman identiteetin rakentamista. On minullakin lapsuudestani muistoja, joiden olen aikuisena ymmärtänyt liittyvän lesbouteeni. En kuitenkaan lapsena osannut tulkita noita tilanteita merkkeinä siitä, kenen kanssa aikuisena haluan elämääni jakaa.

Nykyisin minulle on yhdentekevää, milloin kukakin oman identiteettinsä on oivaltanut ja miten omaa identiteettiprosessiaan kuvailee. Olen myös usein miettinyt, etten minäkään ehkä olisi vielä lukioikäisenä hoksannut kyseenalaistaa ympäristöstä omaksumaani heteroutta, jos en olisi sattunut istumaan lukiossa uskonnon tunnilla juuri sille paikalle, jolle istuin. Ja olen minäkin varmasti sortunut karrikoimaan prosessin vaiheita osana identiteettini rakentumista.

Ympäröivä yhteiskunta ylläpitää heteronormia hyvin vahvasti, naisten toisia naisia kohtaa kokema seksuaalinen halu kuitataan herkästi kokeilunhaluna tai seksuaalisena vapautumisena ja sateenkaariyhteisön sisälläkin sorrutaan usein ylläpitämään stereotyyppisiä käsityksiä seksuaalivähemmistöjen edustajista. Ei ole siis mikään ihme, että sateenkaarevan identiteetin äärelle löytääkseen tarvitaan matkan varrella myös onnekkaita sattumuksia.