Ihana, harhaanjohtava sateenkaarikuplani
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Näkymään, mietin, mitä sanottavaa minulla on seksuaalivähemmistöön kuulumisesta. Eihän aihe nouse arjessani juuri mitenkään esiin. Seksuaalinen suuntautuminen ei myöskään mielestäni ole kovin mielenkiintoinen tai informatiivinen osa minua. Se kertoo ihmisestä vain yhden asian. Ei mitään luonteenpiirteistä, persoonasta, ambitioista, lähtökohdista, maailmankatsomuksesta, mielipiteistä ja niin edelleen.
Sitten tajusin jotain, minkä vuoksi teki mieli facepalmata. Miten syvällä kuplassa elänkään. Sateenkaarevuus ei nouse arjessani esiin, koska se ON arkeani.
Olen potkinut kaapin oven auki 2010-luvun alussa (enkä todellisuudessa edes potkinut, lähinnä tartuin kahvaan ja avasin oven kevyellä liikkeellä) ja siitä lähtien ollut avoimesti biseksuaali.
Asun Helsingin Kalliossa, Suomen lhbtiq-ystävällisimmässä asumiskeskittymässä.
Täällä jokapäiväinen näkymä olohuoneemme ikkunasta on sateenkaarilippu yhden talon ikkunassa ja ketjupolttava miespari pussailemassa toisen talon parvekkeella.
Kämppiksenikin kuuluvat queer-yhteisöön. Olen sateenkaariperheessä kasvavan lapsen kummi. Seurustelen naisen kanssa enkä 90 % ajasta rehellisesti sanottuna edes muista, että olemme molemmat naisia. Kummankaan sukupuoli ei siis sinällään unohdu, vaan se, että joillekin se on “joku juttu.”
Kuplassa ei itsessään ole mitään väärää, mutta on hyvä tiedostaa sellaisessa elävänsä. Olen äärettömän etuoikeutettu, koska voin unohtaa kuuluvani vähemmistöön. Toki arki on arkea kaikille, eikä jatkuvasti voi olla ajattelemassa omaa onnekkuuttaan ja saamassa kylmiä väreitä silkasta kiitollisuudesta. Välillä on silti hyvä muistuttaa itseään siitä, millaiset kortit on saanut ja keiden ansiota se on.
Suomessa kaikki saavat nykyisin mennä naimisiin, sukupuolesta viis. Tämä “lupa” saatiin kuitenkin vasta maaliskuussa 2017. Vertailukohtana kerrottakoon, että tuolloin Suomen Virallisen Listan kärjessä keikkui Antti Tuiskun Rahan Takii. Niinpä. Tyyliin eilen. Ja lakimuutoksen liikkeelle paneva voima, Tahdon 2013 -kampanja, syntyi vastalauseena sille, että eduskuntamme äänesti vuonna 2013 kyseistä lakimuutosta vastaan. Toissapäivänä.
Lukuisin vastaavin esimerkein lhbtiq-aktivistit ovat jo sukupolvien ajan taputelleet minunkin tietäni tasaiseksi.
Aktivistien tekemän työn lisäksi toinen syy siihen, että minulla on, ja on ollut arjessa näin helppoa, on se, että minulla on riittänyt esimerkkejä, joihin samaistua: lukuisia seksuaalisesta suuntautumisestaan avoimia ihmisiä tuttavapiirissäni sekä avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluvia julkisuuden henkilöitä.
Jos kuitenkin olisin syntynyt kapeakatseisempaan sukuun, jos työyhteisöni olisi vanhoillinen, jos asuisin pienemmällä paikkakunnalla tai jos yksikin ihminen lähipiirissäni tuomitsisi tai paheksuisi minua seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi, olisi tilanteeni aivan toinen. Tällöin tarvitsisin taatusti edelleen vahvistusta sille, että kelpaan. Kyllä, yhä vuonna 2020. Tänään. Nyt.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkyväksi tekemistä ja näkyvänä pysymistä tarvitaan aina. Sitä tarvitsevat sekä kaikki syrjityksi tai tuomituksi tulevat lhbtiq-yhteisöön kuuluvat että kaikki heitä tuomitsevat. Ja vieläpä samasta syystä. Vahvistukseksi sille, ettei meissä ole mitään mystistä eikä poikkeavaa, vaan olemme ihan tavallisia ihmisiä lukuisine erilaisine taustoinemme, luonteenpiirteinemme ja ambitioinemme.
Siksi aion jatkossakin näyttää, millaista minun arkeni on.
Kirjoittanut Emilia Ex
