Oman lapsen homous ei vieläkään ole kaikille ok

 
 
 
 
ihminen, metsä

Pari vuotta sitten istuin lounaalla silloisten kollegoideni kanssa helsinkiläisen peruskoulun ruokalassa. Keskustelimme TV-sarjoista, kun yksi kollegoistani alkoi hämmästellä erään kotimaisen sarjan juonenkäänteitä. Sarjassa nuori poika oli joutunut vanhempiensa hylkäämäksi homoseksuaalisuutensa vuoksi. 

Kollegani päivitteli kovaan ääneen, kuinka epäaidolta tuo sarjan käänne oli hänestä tuntunut. Eihän 2010-luvun Suomessa kukaan enää joudu syrjityksi seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Varsinkaan vanhempiensa toimesta, kollegani tiesi.

Minä tulin perheelleni kaapista 2010-luvun alussa. Isäni ja sisarukseni olivat iloisia minun puolestani, kun olin löytänyt ihmisen, joka sai minut onnelliseksi. Äidilleni asia sen sijaan oli vaikea. Hän pelkäsi leimautuvansa, jos minun identiteettini paljastuisi hänen tuttavilleen, ja sanoi moneen kertaan toivovansa, että löydän vielä rinnalleni ihanan miehen. 

Usean vuoden ajan yritin käydä aiheesta äitini kanssa keskusteluja, mutta tulin jatkuvasti tuomituksi ja ohitetuksi. Lopulta päätin, etten edes yritä saada äitiäni hyväksymään identiteettiäni. Päätin elää omaa elämääni äitini mielipiteestä huolimatta. Vein toki kumppaneitani äitini luokse silloin tällöin, mutta puheeksi en lesbouttani enää ottanut. En ole myöskään koskaan tullut kaapista äitini puolen sukulaisille.

Töissä olin ollut alusta asti kaapin ovi raollaan, mutta en ollut juurikaan jakanut henkilökohtaisia kokemuksiani. Kollegani kommentti sai minut kuitenkin pöyristymään, enkä voinut olla avaamatta suutani. Kerroin omasta kokemuksestani äitini kanssa ja siitä, kuinka surullinen olen, kun joudun äitini nuivan suhtautumisen vuoksi peittelemään todellista itseäni isovanhemmiltani. 

Jakamalla oman kokemukseni yritin saada kollegani ymmärtämään, että oman lapsen homoseksuaalisuus ei edelleenkään ole kaikille helppo asia. Kollegani kuitenkin sivuutti kertomani täysin ja alkoi vuorostaan kertoa, kuinka hän on aina ollut täysin hyväksyvä omaa homoseksuaalia lastaan kohtaan. Taisipa hän suureen ääneen vielä muistaa kertoa, miten hän ei voisi ikinä tuomita ketään identiteetin perusteella. 

Olin entistä pöyristyneempi. Tuo vanhempieni ikäluokkaan kuuluva itseään hyvänä vanhempana pitävä ihminen oli ollut täysin kykenemätön vastaanottamaan sellaista kokemusta, joka on ristiriidassa hänen oman toimintansa kanssa. Ennen kaikkea tulin kuitenkin surulliseksi.

Minulla ei ollut mitään tarvetta saada nähdyksi tulemisen kokemusta tuolta ihmiseltä. Olisin silti toivonut, että hän olisi havahtunut siihen, että hänen kokemuksensa ei ole universaali. Jäin myös miettimään, onko joillakin cis-heteroilla niin vahva tarve todistella omaa suvaitsevaisuuttaan, että jopa vallitsevien epäoikeudenmukaisuuksien tiedostaminen voi sitä horjuttaa. 

Ehkä epäoikeudenmukaisuuden aiheuttama tunne on niin inhottava, että on helpompi ohittaa toisen kokemus, jottei tuota tunnetta tarvitsisi kohdata. Meille sateenkaari-ihmisille epäoikeudenmukaisuudet ja niiden aiheuttamat tunteet ovat usein kuitenkin hyvin tuttuja. Enemmän hyötyä olisi siis siitä, että pysähtyisi aktiivisesti kuuntelemaan ja antaisi tilaa niille, joilla on henkilökohtainen kokemus vähemmistöön kuulumisesta.

PS. Nykyisin äitini hyväksyy identiteettini.

 
 
 
KaappiVeera Hatakkaomallaäänellä, näkymämedia, sateenkaarentältäpuolen, televisio, koulu, opettaja