Itsemäärittelyoikeus kuuluu myös aikuisena sateenkaari-identiteettinsä löytäneille
Kuvassa on tekstin kirjoittajan Jerusalemissa ikuistama sateenkaarenvärinen teltta.
Tulin kaapista 35-vuotiaana. Takana olivat silloin eroon päättynyt noin 10 vuoden avioliitto miehen kanssa sekä jo parikymppisenä alkaneet seksuaaliseen suuntautumiseeni liittyvät pohdinnat, joiden tarkasteluun uusi sinkkuus vihdoin antoi tilan.
Olin kirjoittanut jo 20-vuotiaana päiväkirjaani olevani luultavasti bi, ja ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos olisin jossain elämäni vaiheessa naistenkin kanssa. Deittailin kuitenkin tuolloin vain miehiä, vaikka esimerkiksi kännipussailu miespuolisen kaverin tyttöystävän kanssa sai pääni pyörälle moneksi päiväksi. Pelkkä biseksuaalisuuden mahdollisuuden itselle myöntäminen oli rohkeinta, mihin pystyin eikä olisi tullut mieleenkään viedä asiaa muulla tavalla eteenpäin.
Ensimmäiset identiteetin pohdintaan liittyvät itkut itkin ulkomailla vaihto-opiskelijana. Olin lukenut paikallisen kirjaston sateenkaarihyllyn kirjat läpi ja halusin kovasti käydä lhbtiq-baarissa ja selvittää, miltä siellä käyminen minusta ylipäätään tuntuisi. Koko asia ja sen pohtiminen sai minut kuitenkin vain ahdistuneeksi, enkä lopulta saanut mentyä yhteenkään homobaariin.
Olin seurustelusuhteessa, enkä voinut kuvitellakaan olevani kenenkään muun kuin poikaystäväni kanssa. Vaikka pelkkä homobaariin meno ei tietenkään olisi tarkoittanut sen enempää, taisin kuitenkin jollain tasolla aavistella, että se olisi ollut minulle merkittävä askel suuntaan, johon en ollut vielä valmis liikahtamaan.
Seuraavan kerran samat pohdinnat vyöryivät päälleni yliopiston naistutkimuksen kurssilla. Yliopistonlehtori piirsi taululle heteromatriisin, mallinnuksen, joka kuvaa ihmisiä yhteiskunnassa luokittelevaa järjestelmää. Sen mukaan kaikki oletetaan lähtökohtaisesti heteroiksi, mikä tuntui minusta pahalta. Kävin sisäistä taistelua oman suuntautumiseni hyväksymisen kanssa enkä halunnut tulla nähdyksi heterona, vaikka minulla ei tuolloin ollut kokemusta muustakaan.
Lisäksi olin tuttavaporukkani kanssa juuri perustanut kotiyliopistolleni lhbtiq-harrasteryhmän, jonka coming out -illanvietossa kuuntelin haikeana toisten kaapistatulotarinoita. Olin mennyt 24-vuotiaana naimisiin miehen kanssa, ja identifioiduin sateenkaaripiireissä liikkuessani sillä hetkellä miehen kanssa suhteessa olevaksi, suuntautumiseltani vielä hieman epäselväksi ei-heteroksi.
Opintojen myötä tiedostin aiempaa selkeämmin sen, minkä katsoin silloin biseksualisuudekseni. Kerroin identiteettipohdinnoistani myös miehelleni, mutta vastaanotto ei ollut hyvä. Prideillä kävimme pariskuntana kerran pari, mutta hän koki muistutukset ei-heteroidentiteetistäni uhkana suhteemme jatkuvuudelle. Meillä oli useita ahdistuneita riitoja, joiden aikana mieheni itki rakastavansa minua, ja sanoi, ettei kuitenkaan voinut mitään sille, että on mies.
Itse itkin, kun vietin tutun lesbonaisen kanssa baari-iltaa ja päädyimme loppuillasta halailemaan tanssilattialle. Läheisyys ja naiskeho tuntuivat järjettömän hyviltä. Koko elämäni tuntui hajoavan. Palasin yöllä kotiin, jossa tuijotin epäuskoisena mieheni nukkuvaa hahmoa sängyssä – meidänhän piti olla onnellisia ja rakastuneita.
Aktiivinen parin vuoden tiedostusvaiheeni loppui, kun päätin, etten halunnut avioeroa. En tuolloin nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lakata miettimästä ei-heteroidentiteettiäni. Peruin Setan Z-lehden tilauksen, koska aina uuden numeron luettuani mielenrauhani oli viikoiksi mennyttä.
En pitänyt enää mielekkäänä käydä aktiivisesti esimerkiksi naistenbileissä, koska silloin minun olisi pitänyt pysytellä sivussa kaikesta parinmuodostuksesta. Aavistin, että se olisi tosipaikan tullen saanut minut epäilemään, olenko tehnyt oikean valinnan pysyessäni avioliitossa mieheni kanssa. Pettää en halunnut, ja jonkinlaisen avoimen suhteen mahdollisuuden mieheni oli suoralta kädeltä teilannut.
Avioliittomme hajosi lopulta mieheni uskottomuuteen, mutta ero antoi vihdoin mahdollisuuden jatkaa sateenkaarevamman identiteetin etsimistä ketään loukkaamatta.
Vuosi avioeron jälkeen kävin ensimmäisillä treffeilläni naisen kanssa. Melko nopeasti päädyimme sänkyyn ja ensimmäinen kerta naisen kanssa tuntui täydelliseltä. Seksuaalinen halu ryöpsähti pintaan monen vuoden haluttomuuden ja kyllästymisen jälkeen. Tunsin saaneeni kiinni jostain tärkeästä.
Kun takana oli muutamia seksi- ja deittailukokemuksia naisten kanssa, aloin määritellä itseni lesboksi. Koen lhbtiq-piireissä välillä ulkopuolisuutta ja kelpaamattomuutta, koska olen löytänyt lesboidentiteetin vasta aikuisiällä. Toisinaan esimerkiksi seksuaalivähemmistöidentiteettini vakautta epäillään ja pohditaan, olenko väistämättä bi, koska olen aikaisemmin ollut pitkässä suhteessa miehen kanssa.
Minua nämä kommentit loukkaavat, eivätkä ne mielestäni sovi yhteen sen kamppailun kanssa, jota lhbtiq-ihmisoikeustyössä tehdään nimenomaan itsemääräämisoikeuteen liittyen. Ihmiset pääsevät omien identiteettipohdintojensa ytimeen ja kiinni omannäköiseensä elämään kuka missäkin vaiheessa, eikä oman tien löytyminen vasta aikuisena tee identiteetistä yhtään vähemmän arvokasta, vakaata tai aitoa.
Kirjoittanut Lilli Rasilainen
Kuva: Outi Törmälä