Ope on homo
Lukiolainen kiusoittelee kavereitaan englannin tunnilla kutsumalla heitä homoiksi. Sanoo heidän menevän illalla kotiin ”homostelemaan”. Puutun keskusteluun ja kysyn, mitä hän ajattelee homojen tekevän iltaisin. ”No… kyl sä tiedät… niitä homojen hommia... panojuttuja.” Vastaan, että itse asiassa me homot kyllä teemme iltaisin paljon muutakin. Itse esimerkiksi käyn kaupassa, laitan ruokaa, syön ja katson Netflixiä puolisoni kanssa. Opiskelijat hämmentyvät ja hiljenevät. Kukaan ei sano mitään. Ope sanoi juuri olevansa homo.
Minulta on joskus kysytty, miksi asetan itseni haavoittuvaan asemaan työpaikallani. Enkö pelkää huoltajien reaktioita? Enkö voisi valistaa opiskelijoitani ihan yleisellä tasolla? Eikö riitä, että sanon homofobisten kommenttien olevan syrjintää? Onko nuorille pakko kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan? Ei tietenkään ole. Minulle avoimuus identiteetistäni on tietoinen valinta, jonka olen tehnyt sekä itseni että kasvattamieni nuorten vuoksi.
Kävin kouluni pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa ja kasvoin perheessä, jossa homoseksuaalisuutta pidettiin sairautena. Ilmapiiri perheessäni ja kotipaikkakunnallani oli niin ahdistava ja ahdasmielinen, etten voinut myöntää todellista seksuaalista suuntautumistani edes itselleni. Tiesin vain, että minussa oli jotain perustavanlaatuista vikaa, ja syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet piinasivat minua jatkuvasti, vaikka olin koulussa kympin tyttö. Tunsin valtavaa syyllisyyttä jopa esimerkiksi siitä, että unissani tyttöjen suuteleminen tuntui niin hyvältä.
Luulen, että en olisi joutunut lukioikäisenä psykiatrin vastaanotolle itsemurha-ajatusten takia, jos elämässäni olisi ollut yksikin aikuinen, joka olisi viestittänyt minun olevan hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Nuoruuteni olisi ollut hyvin toisenlainen, jos esimerkiksi joku opettajistani olisi ilmaissut, että homous ei ole outoa, iljettävää, kiellettyä tai sairasta, vaan ihan normaalia, arkipäiväistä ja hyväksyttävää. En tuntenut yhtäkään ei-heteroa ihmistä, mutta huhujen mukaan kylässämme oli heitä kaksi. Keskustan lähellä punaisessa puutalossa asui tiettävästi naispari, ja vanhempani mainitsivat joka kerta talon ohittaessamme, että ”tuolla asuu ne lesbot.” Vanhempieni puheissa he eivät olleet ihmisiä, opettajia tai minkään muunkaan ammatin edustajia. Heidät määriteltiin ainoastaan seksuaalisen suuntautumisen kautta.
Vuosia myöhemmin, kun olin vihdoin päässyt tarpeeksi kauas lapsuudenkodistani ja hyväksynyt itseni, ymmärsin olevani nyt se aikuinen, jota olisin itse teini-ikäisenä tarvinnut. Oivalsin, että olemalla avoimesti juuri sitä mitä olen, annan sadoille nuorille kasvot homoudelle. Voin näyttää, että en ole sen erikoisempi kuin kukaan muukaan ja että seksuaalinen suuntautumiseni on vain yksi osa minua. Teen suhteestani naisen kanssa arkipäiväistä niin opehuoneen kahvipöydässä kuin luokan edessäkin. Saatan esimerkiksi sanoa, että avovaimoni jäi kotiin sairaan lapsen kanssa tai että kävimme viikonloppuna Ruotsissa tyttöystäväni vanhemmilla. Käytän tarkoituksella sanoja, joista kumppanini sukupuoli käy ilmi, sillä minulle se on yksi tapa tehdä samaa sukupuolta olevien ihmisten välisistä suhteista näkyviä ja tavanomaisia.
Kielten opettajana minulla on myös varsinaisen opiskelun lomassa lukuisia mahdollisuuksia nostaa esiin muun muassa sukupuolen moninaisuutta tai erilaisia perhemuotoja. Pronomineja opiskeltaessa on helppo muistuttaa itsemäärittelyoikeudesta ja esimerkiksi espanjan sukupuolittavia substantiiveja ja adjektiiveja opeteltaessa voi kannustaa sukupuolineutraalin @ -merkin käyttöön a- ja o-vokaalien sijasta tai vähintäänkin innostaa opiskelijoita keskusteluun siitä, miten sukupuolittuneita eri kielet ovat. Haluan olla turvallinen ja helposti lähestyttävä aikuinen myös sukupuolivähemmistöihin kuuluville nuorille, ja pyrin olemaan tarkka siitä, etten oleta kenenkään sukupuolta esimerkiksi nimen tai ulkonäön perusteella.
Olen työskennellyt samassa lukiossa nyt melkein kahdeksan vuotta, ja tänä aikana moni entinen ja nykyinen opiskelija on tullut kiittämään minua avoimuudestani ja kertonut, miten tärkeää heille oli saada minusta sateenkaareva roolimalli. Positiivinen palaute on tuntunut todella hyvältä ja tärkeältä, koska välillä olen myös itse miettinyt, onko opettajan tarkoituksenmukaista tuoda esiin seksuaalista suuntautumistaan. Näistä kohtaamisista opiskelijoideni kanssa olen oppinut ainakin sen, että ihmisestä ei voi koskaan tietää päältä päin, kuuluuko hän johonkin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. Kun seuraavan kerran tulen kaapista luokan edessä, saatan tehdä jotain merkityksellistä yhdelle ihmiselle, mutta joka tapauksessa vaikutan kolmeenkymmeneen muuhun tavalla, joka ehkä estää heitä homottelemasta ketään minun luokkahuoneessani tai sen ulkopuolella.
Kirjoittanut Saila
Lue lisää tältä kirjoittajalta:
Sateenkaarikilpatanssi purki stereotyyppisiä käsityksiäni sukupuolesta