Kaljuuntuminen vei kasariunelmani ja itsetuntoni

Kun olin 15-vuotias, rakastuin kasarimusiikkiin. Nautin täysillä aikakaudesta, jolloin miehetkin käyttivät paksuja kiilakorkoja, rajua rock-meikkiä ja olkatopattuja jakkutakkeja. Ja niin, aikakaudesta, jolloin myös miehillä oli pitkät, kiharat hiukset. Erityisesti rakastuin Modern Talking -yhtyeen solistiin Thomas Andersiin, jolla oli mielestäni maailman kauneimmat hiukset. Tuijotin tuntikausia Youtubesta bändin 80-luvun live-esiintymisiä ja haaveilin, että jonain päivänä minullakin olisi yhtä pitkät hiukset. Sitten, kun transprosessi olisi ohi ja voisin lakata esittämästä maskuliinisempaa kuin olinkaan, sitten olisi minun aikani olla kasaritähti.

Vuoden 2019 kesällä, vuosi sen jälkeen, kun maistraatti oli julistanut minut juridisesti mieheksi, aloin kasvattaa hiuksia. Alku vaikutti lupaavalta. Hiukset kasvoivat kohisten, niin vauhdilla, että kampaajatkin ihmettelivät. 

Vuonna 2021, juuri, kun olin pääsemässä tavoitepituuteeni, aloin huomata ensimmäisiä merkkejä kaljuuntumisesta. Hiusraja vetäytyi nopeasti taaksepäin. Se ei vielä haitannut, mutta kun päälaen hiukset alkoivat harvenemaan ja päänahka alkoi näkyä hiusten lävitse, aloin panikoida. Ryhdyin googlettamaan keinoja, joilla kaljuuntumista voisi hidastaa tai joilla sen saisi jopa loppumaan kokonaan. Ostin kotiin erilaisia purkkeja ja purnukoita, joita en kuitenkaan koskaan uskaltanut kokeilla. Lääkevoiteista luvattiin helpotusta mutta samalla muistutettiin, että niitä pitäisi käyttää koko ajan, jotta niistä olisi hyötyä. Jos joskus siis haluaisin lopettaa voiteen käytön, kaljuuntuminen tulisi takaisin. Loppupeleissä mikään ei pysäytä ajan virtaa. 

Nyt olen tilanteessa, jossa minut on tuomittu odottamaan. Odottamaan sitä, että hiukseni harvenevat entisestään, kunnes putoavat päälaelta kokonaan pois. Tieto siitä aiheuttaa minulle ahdistusta ja kehodysforiaa. Olen joutunut miettimään, miksi ahdistun niin voimakkaasti kaljuuntumisesta.

Yksi syy on varmasti se, että olin juuri pääsemässä näyttämään feminiinistä itseäni. Ennen transprosessia ja sen aikana tunsin tarvetta pitää yllä kuvaa binäärisestä miesidentiteetistä. Pelkäsin ihmisten reaktioita ja sitä, miten feminiinisyyteni vaikuttaisi transpoliklinikalla saamaani kohteluun tai siihen, saisinko kaikki haluamani hoidot. Vasta parin viime vuoden aikana olen saanut näyttää omaa feminiinisyyttäni. Teetätin vaatturilla itselleni kasarihenkisen puvuntakinkin ihan sen takia, että voisin erilaisissa juhlatilanteissa kihartaa hiukseni, laittaa korkkarit jalkaan ja puvuntakin päälle – olla kuin Thomas Anders. 

Nyt näytän kiharoideni kanssa säälittävältä. Valokuvissa näytän jo kaljulta, koska hiukset päälaella ovat niin hennot ja hauraat.

Toinen – ja varmaan se painavampi – syy ahdistukseen on yhteiskunnan ja populaarikulttuurin suhtautuminen kaljuuntuviin miehiin. Näkemissäni elokuvissa päälaelta kaljut miehet ovat aina joko erittäin vanhoja pappoja tai epäilyttäviä hahmoja. Jos halutaan korostaa esimerkiksi hahmon kuulumista alempaan sosiaaliluokkaan, se tehdään monesti likaisilla vaatteilla ja ajelemalla päälaelta hiukset pois. Missään ei näy minun ikäisiäni, kolmekymppisiä tai nuorempia, kaljuuntuneita miehiä. Ei kaljuja miehiä vaan kaljuuntuneita. 

Ainakaan Suomessa miesten kesken ei edes keskustella asiasta muuta kuin ivallisessa mielessä. Mies saa olla kalju mutta ei puoliksi kalju. Jossain vaiheessa pitäisi tulla "järkiinsä" ja tajuta leikata kaikki hiukset pois ennen kuin joutuu naurunalaiseksi.

Toisaalta jopa kaikkein tiedostavimmat ihmiset saattavat ilkkua miehiä kaljuuntumisesta, tahtomattaankin. Tällaista tapahtui esimerkiksi Donald Trumpin kohdalla, jonka oletetusta hiuslisäkkeestä heitettiin nettikeskusteluissa "läppää". Minun tekisi mieli sanoa niissä tilanteissa: Trump ei kuule ilkkumistasi, mutta joku läheisesi, joka kärsii asiasta, kuulee kyllä – ja tallettaa kuulemansa itseensä. 

Haluaisin olla normikriittisyyden aallonharjalla ja rakastaa itseäni sellaisena kuin olen. Haluaisin olla ylpeä kaljustani ja esitellä sitä muille häpeilemättä. Mutta se ei olisi totuus. Vihaan kaljuani, häpeän sitä. Olen opetellut käyttämään hattuja ja huiveja. Suunnittelen hiuslisäkkeen ostoa. Ja mikä tärkeintä: olen alkanut säästää rahaa hiussiirreleikkaukseen. Sen kustannusarvio on viidestätuhannesta kymmeneentuhanteen euroa, siis koko nykyisen opintolainani verran.

Vaikka kuinka haluaisin olla välittämättä normeista, en jaksa sitä yksin. Niinpä kerään rahaa kalliiseen leikkaukseen, joka nostaisi minut takaisin “normaalien” miesten seuraan.

Ehkä sitten toteutan kasariunelmani.

Kirjoittaja Miska Karhu

Instagram: @karhumiska