Antakaa meidän lisääntyä!
Kirjoittajan ottama kuva.
Se tavallinen tarinahan menee jotakuinkin niin, että tyty ja poju tapaa, rakastuu, muuttaa yhteen, menee naimisiin ja hankkii halutun määrän jälkeläisiä. Yhteiskunta rakenteineen, odotuksineen ja oletuksineen on rakennettu tätä tukemaan ja vähän vaatimaankin.
Kun kyseessä on sateenkaareva pariskunta, on tarina vaihtelevissa määrin täynnä kaikenlaisia ihmeellisiä esteitä. On ehkä pitänyt lain tasolla vaatia oman sukupuoli-identiteetin, seksuaalisen suuntautumisen tai jopa molempien poistamista rikos- ja tautiluokituksista. Ajaa tasa-arvoista avioliittolakia. Toivoa, ettei kukaan torpedoi syrjinnällä yhteisen kodin hankkimista, koska let's be real here, vuokranantajilla ja pankeilla on asiassa jännästi valtaa. Näiden lisäksi voi vielä olla, ja usein onkin, myös muita ihme temppuratoja, joita normeihin mahtuvien parien ei tarvitse suorittaa.
Ja se lasten hankinta sitten.
Itse olen onnekkaasti ja äärimmäisen onnellisesti naimisissa henkilön kanssa, joka saa minut tässä ihmisten aikaansaamassa tulipalojen ja tulvien runtelemassa ympäristötilanteessa suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkuudella. Tämä ihminen, tämä hyväntuoksuinen rakastavasti hymyilevä tyyppi vierelläni saa minut paitsi pitämään lasta mahdollisena myös toivomaan sitä lasta. Kaipuulla ja sellaisella sielua rusentavalla sisäisellä lämmöllä, että melkein itkettää. Se tuntuu välillä itsestänikin hämmästyttävältä. Että me tuottaisimme seuraavan sukupolven, ja että oikeasti syvästi haluan sitä.
Valitettavasti kumpikaan meistä ei kuitenkaan tuota siittiöitä. O-ou.
Siinä missä tavallisen tarinan tyty ja poju vain jättäisivät ehkäisyn pois, meillä se ei ikinä johtaisi raskauteen. Sen sijaan meille oli selvää, että vauvaa täytyisi toivomisen sijaan lähteä hankkimaan tietoisesti ja päämäärähakusesti: lapsettomuuspoliklinikalta. Ja julkisesta terveydenhuollosta, koska rahat eivät vaan riitä siihen luksukseen, mitä yksityiselle meneminen olisi.
Ja jotta kaikki ei olisi aivan leikkiä, edessä on vielä yksi kiertotie: toive siitä, että mahdollinen ihmisenalku olisi "oikeasti” meidän molempien. Päätimme lähteä tavoittelemaan RIVF-hoitoja muiden vaihtoehtojen (lahjasperma, IVF, koti-inseminaatio, mitä näitä nyt on) sijaan. Vaikka rakkaus onkin se mikä tekee perheen ja kaikki vanhemmuus on ihan oikeaa vanhemmuutta, tämä hoitomuoto oli se mitä ME halusimme. RIVF-hoidoissa (reciprocal in-vitro fertilisation) munasolut kerätään henkilöltä A, hedelmöitetään lahjasiittiöillä ja istutetaan henkilön B kohtuun. Näin mahdollistuisi se, että puolisoni voisi olla oman lapsensa isä ja minä meidän lapsemme äiti. Puolisolta siis munasolut pakkaseen ennen testosteronin aloitusta ja homma käyntiin. Win-win!
Ja sitten odoteltiin. Paljon ja joka välissä. Aikaa lääkärille. Aikaa gynelle. Aikaa labroihin. Labratuloksia. Aikaa lapsettomuuspolille alkukäyntiin. Jatkokäyntiin. Aikaa omille mielenterveyspuolen hoitokontakteille, jotta he kirjoittaisivat puoltavat arvionsa psykologin haastattelua varten. Aikaa polille psykologin haastatteluun. Aikaa puhelinneuvotteluihin. Busseja ja junia viemään meitä polille toiseen kaupunkiin ja takaisin kotiin. Apteekkijonojen etenemistä. Lounaita ja kahveja sairaalan aulassa. Postin kulkua. Maisa-ilmoituksia. Prosessi kuitenkin sujui odotetusti ja kaikki tapaamamme henkilökuntakin oli ihanaa, varsinkin lapsettomuuspoliklinikalla. Täytyimme innostuneesta toivosta.
Mutta sitten Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto eli kavereiden kesken PALKO tai vähän kitkerästi "lisääntymislautakunta" antoi odottaa päätöstään siitä, saako parisuhteen sisällä luovuttaa munasoluja, ja jos saa, millä ehdoilla, mistä ja miten. Kas kun vastaavaa hoitoa ei Suomessa ole aiemmin tehty kuin yksityisellä, joten julkisissa palveluissa ei RIVF:iä koskevia hoitolinjauksia ja -käytäntöjä ole vielä laisinkaan. Nyt ollaan odotettu toista vuotta ihan vaan tietoa siitä, annetaanko toivomaamme "miun pulla, siun uuni" -hoitoa yhtään kenellekään julkisin resurssein. Vasta tämän yleisen PALKOn päätöksen jälkeen mekin päästäisiin viemään omaa prosessia ja esimerkiksi lahjasolupäätöksiä eteenpäin.
Polin henkilökunta on ollut pitkittyneestä venailusta yhtä yllättyneitä kuin mekin. He ovat pahoitelleet ja pitäneet kartalla tilanteesta, joka ei etene. Spekuloineet toiveikkaasti, että tuskin tässä sitä neljää vuotta menee, minkä sateenkaarevat parit saivat PALKOn kanssa vääntää jonkin aiemman linjauksen kohdalla. Lohduttaneet, ettei olla ainoita, jotka odottavat linjausta – mikä ei kyllä lohduta yhtään mutta kiukuttaa sitäkin enemmän. Voisko ihminen vain saada osallistua niihin perhanan synnytystalkoisiin, joilla kansalaisia on syyllistetty, jos kerran kaikesta huolimatta erityisesti haluaa?
Koska me halutaan. Olla osa ruuhkavuosia. Kärsiä univajeesta ja loputtomista räkä- ja mahataudeista. Miettiä, tuleeko haju tällä kertaa puolison äänettömästä ilmavaivasta vai lapsen vaipasta. Nähdä kavereita vain jos tulevat käymään ja silloinkin puhua lähinnä lapsesta. Saada eka hampaaton hymy, kun toinen just söi nyrkillisen hiekkaa, vaikka huusin "EI!" Todistaa ekat haparoivat askeleet. Lakata hengittämästä kun pikku pylly muksahtaakin lattiaan ja sitten huokaista, että ainakin putoaa matalalta. Kuulla, kun se oppii sanomaan "äiti" ja myöhemmin "äiti, oot ihan tyhmä". Halutaan niin kovin!
Käytiin hoitavan tahon kanssa jo se keskustelukin, jossa virallisesti ilmoitimme, että jäämme odottamaan päätöstä sen sijaan, että pohtisimme muita vaihtoehtoja tulla vanhemmiksi. Taputeltiin puolison kanssa toisiamme selkään siitä, että oltiin lähdetty prosessiin jo nyt, eikä odotettu yhtään pidempään sitä "parempaa hetkeä" tai mitään muutakaan mystistä, sillä hedelmällisyys tai hoitojen ikärajat eivät odota yli kolmekymppisiä naiseksi syntymässä määriteltyjä. Ja ollaanpas nyt ihan rehellisiä: jos tämä nimenomainen hoitomuoto olisi meille vähemmän tärkeä, oltais vaan voitu pitää runkkurinkibileet kaikille niille toisenlaisilla sukusolutuotannoilla varustetuille ystäville, jotka heti prosessistamme kuultuaan lupasivat luovuttaa tarvittavan sperman (kiitos rakkahat) ja hoidettu homma muumimukeilla.
Joten me odotetaan. Ihaillaan kummilapsiemme kasvamista, nautitaan siitä, ettei se bussissa kiukkukirkuva uhmaikäinen ole tällä kertaa meidän (ja tietenkin jos olis, oltais kasvatettu se niin maagisen hyvin, ettei mitään raivareita koskaan tulis) ja, kuten Sapphon jalanjäljissä kulkeville pareille on perinteistä, hankittiin rescue-kissa. Ennen kaikkea odotetaan joko lottovoittoa ja sen myötä yksityiselle siirtymistä tai sitä, että joku jossain tekisi sen hiton päätöksen, jonka myötä lisääntymistasa-arvo olis taas vähän todellisempi.
Kirjoittanut Ouva Kotkanoja
Instagram: @thedaysofchaos
