Miehen ääni

SISÄLTÖVAROITUS: Seksuaalinen ahdistelu

Kuvituskuva

Mulle sanottiin nuorena.
Että se ei ollut tarpeeksi miehekäs.
Että se oli hempeä.
Että musta ei koskaan tulis sellaista, joka tekee äänen kanssa hommia.

Ja sillä ajatuksella mä lähdin nuorena teatterintekijänä opiskelemaan. En hakenut Teatterikorkeaan, koska ajattelin, ettei mun ääni ollut sitä mitä sen olis kuulunut olla.

Mä päädyin opiskelemaan äänenkäyttöä yliopistolle. Harjoittelin päivät yliopiston kellaritiloissa rentoutumista ja artikulaatiota. Tein hengitysharjoituksia. Nauhoitin omaa ääntäni äänianalyysiohjelmilla analysoitavaksi.

Otin ne kaikki opit itselleni.
Ja lisäksi ne hälyäänet.
Narinan, nousevan intonaation ja avautuvat diftongit, jotka puheestani kuuluivat.

Ja opintojen jälkeen muistin muistuttaa siitä kaikkein tärkeimmästä.
Älä koskaan arvostele toisen ääntä.
Se on se jokin henkilökohtainen, jota toinen ei voi muuttaa.

Hain opiskelemaan teatteria, koska en vain voinut puskea sitä halua pois itsestäni.
Pääsin sisään.
Ja aloin etsiä itseäni.

Muodostin mielipiteitä yhteiskunnasta.
Harjoittelin ajatusteni esiin tuomista.
Oman äänen kirkastamista.

Ja silloin mä huomasin.
Mä en vieläkään osannut.
Sanoittaa.
Olin lukossa tunteitteni kanssa.

Kunnes mä tein luokkamme viimeisessä esityksessä tanssisoolon. Ja sen jälkeen mua tultiin halaamaan. Kehossa lämpö. Silmissä kosketuksen kyyneleet.

Musta oli kasvanut neljän vuoden aikana suloinen tanssijapoika.

Olin vihdoin saanut oman äänen.
Jonkin sellaisen, jota kukaan ei ollut arvostellut.
Määritellyt henkilökohtaisilla totuuksilla.
Millainen minun kuuluisi olla.

Mutta jätin sen silloin sivujuonteeksi.
Halusin keskittyä teatteriin.
Ja maineeseen, jota se toi.

Facebook.
Instagram.
Snapchat.

Ne täyttyivät viesteillä. Ne mairittelivat. Sytyttivät liekin sisälläni. Ja sen kipinä sai mut julkaisemaan holtittomasti kauniita kuvia itsestäni. 

Kasvot vasemmasta yläviistosta kuvattuna. 
Jäntevä kehoni makoillen milloin mitäkin vasten.
Tässä olisi nyt nuoruutta tarjolla.

Se oli yhtä haluttua verkossa kuin ympäristöissä joissa työskentelin.

Kutsuja illallisille.
Käsi reidelläni pöydän alla.
Kuiskauksia siitä, kuinka voisin edetä urallani, jos kumartuisin kuninkaallisten edessä.

Eikä siinä oikeastaan ollut kuiskaajan sukupuolella väliä.
Mä olin nätti.

Ja silloin mieleeni nousi aina ne sanat nuoruudesta. Ääneni ei koskaan olisi tarpeeksi vahva yksin. Minä tarvitsisin jonkun toisen vahvistamaan sitä. 

Vaikenin.
Kunnes muistin tanssin.
Ja käänsin selkäni sille kaikelle.
Teatterille.
Halusin jotain muuta.

Keskityin tanssiin. Ja se määrittelemättömyys tuntui hyvältä. Sain itse muokata omaa identiteettiäni. Sain kehittyä. Ja uppouduin.

Kunnes heräsin siitä taianomaisesta unesta.
Katsoin itseäni peilistä.

Ja näin kuinka parta kasvoi entistä väkevämpänä.
Miten rintakehäni yhdessä olkapäiden kanssa muodosti vahvan miehen veistoksen.
Kuinka lantioni maadoitti kehoani.

Ja huomasin sen työelämässäni.

En ollut enää poika.
Se hölmö.
Naiivi.

Minä olin mies.
Minulla oli miehen ajatukset.

Miehen ääni.
Matala.
Miellyttävä.
Rauhoittava.
 
Ja sen äänen myötä minulla oli vaikutusvaltaa. Minua kuunneltiin.
Sanoissani piili viisautta.
Olin kiinnostava, eri tavalla.

Se väheni.

Oletpa söpö.
Komea kolli.
Rakastan rintakehääsi.

Ja tilalle tuli.

Onpa mielenkiintoista.
Olet viisas.
Sympaattinen.

Ja näin, miten samalla katseet harhailivat minua nuorempiin miehiin. Poikiin.
Ja ymmärsin.
Kyseessä oli sukupolvenvaihdos.

Miten valta-asetelmat toimivat.

Kerta toisensa jälkeen törmäsin näihin nuoriin poikiin. Nuoriin miehiin.
Jotka sanoivat sen saman.

Kauniita lupauksia.
Maanittelua.
Väkivaltaisia uhkauksia.

Ja jäljellä olivat vain he.
Ryhti painuneena.
Kädet täristen niistä kaikista purkautumattomista tunteista, jotka olivat varastoituneet kehoon. Vailla keinoa tulla hyväksytyiksi.

Istuin silloin terassilla.
Kun se minulle sanoitettiin selkeästi.
Ei näistä puhuta.
Se on sopimatonta.

On pidettävä lippu korkealla,
jotta ihmisoikeutemme toteutuisivat tässä maassa.

Ystäväni kysyi minulta.
Eikö tuo mitä kohtaat ole seksuaalista häirintää?
Ja kohautin olkapäitäni.
Se on normaalia.

Tutkittuani yhteiskuntaa, itseäni, kohdattuani auktoriteetteja, opetettavia. Nähtyäni rakenteita, jotka hiljentävät hiljaisia. Tarkkaillen ihmisten muodostamia valtarakenteita. Ajatus iskostui päähäni.

Tarve.

Aloin käyttää ääntäni.

Ja lopulta.
Löysin hyvältä tuntuvan kanavan puhua.

Aloin tekemään podcastia.
Tarkoituksena käsitellä aiheita ja asioita, jotka eivät saa tarpeeksi näkyvyyttä valtamediassa.
Kutsuin vieraaksi ihmisiä, joiden äänen halusin nostaa esiin keskusteluissa.
Jos edes yksikin kuulija voisi kokea, ettei hän ole yksin tässä maailmassa.

Ja sitten.
Musta tuli yks niistä äänistä.
Jotka työskentelevät kulttuurialalla, kirjoittavat autofiktiota ja tekevät podcastia paremmasta elämästä.
Yksi ajankuva muiden joukossa.

Mutta sitä kautta tajusin.
Mun ääni on hyvä just näin.
Ja jos se ääni saa edes yhden toisen äänen kuuluviin.
Se on parempi kuin hyvä.

Lopuksi kommentti kuulijalta.

En uskalla puhua tai näyttää tunteitani. Minä olen kaunis poika. Enkä minä osaa ajatella. Niin kohtaamani miehet ovat minua opettaneet. Ja sen minä olen hyväksynyt. Enkä voi muuta.

Olen eri mieltä. 
Loistakoon tämä tähti sinua varten.

Kirjoittanut Marko Taiminen
Instagram: @markotaiminen
Podcast: Aamukahvit W/ Marccuboi91