Vanhempieni silmissä elän synnissä, minulle tärkeintä on vapaus

SISÄLTÖVAROITUS: Homouden tuomitsevan Raamatun tulkinnan kuvailua

Kuvassa on kirjoittaja Heli. Kuvan on ottanut Anniina, kirjoittajan ensimmäinen tyttöystävä, josta kirjoitus osittain kertoo. Myös korvakorut ovat lahja häneltä kirjoittajalle.

”Onhan se kuitenkin mies eikä nainen?” Äitini puhelimessa esittämä kysymys saa aikaan häkeltyneen hiljaisuuden. On kevät 2020, olen 33-vuotias nainen ja ensimmäistä kertaa elämässäni sateenkaarevassa suhteessa. Kymmenen vuotta kestänyt suhde avomieheni kanssa on päättynyt edellisenä syksynä, ja olen valmistautunut sukupuolineutraalien pronominien turvin paljastamaan vanhemmilleni, että olen tavannut uuden ihmisen. En halua tulla kaapista ulos näin mutta en löydä pakotietä. 

Uusi suhteeni päättyi aikanaan, mikä oli varmasti helpotus vanhemmilleni. Ero ei kuitenkaan korjannut sitä, minkä tuo puhelu rikkoi minun ja vanhempieni välillä. Ymmärsin, että äitini oli pelännyt tuota hetkeä puolet elämästäni – siitä lähtien, kun hänen lukioikäinen tyttärensä teki esitelmää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä hänen kattonsa alla. Siinä esitelmässä ei suinkaan sanottu, että homous on syntiä.

Olen aina kuvitellut olevani hetero sen kummemmin kyseenalaistamatta asiaa. En osannut pysähtyä miettimään seksuaalista suuntautumistani, koska nuorena ihastuin vain poikiin. Samalla tavalla sen kummemmin miettimättä päädyin myöhemmin myös suhteisiin miesten kanssa.

Vasta eräs kesällä 2019 lukemani kirja sai minut täysin sattumalta pysähtymään identiteettini äärelle. Tuo kirja oli Aino Vähäpesolan Onnenkissa. Kirjassaan Vähäpesola kuvaa esimerkiksi seksiä ja sukupuolirooleja sellaisella harvinaisella voimalla, herkkyydellä ja viisaudella, johon en ollut aiemmin törmännyt suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Kuvaus vavisutti pitkän avoliittoni perustuksia, jotka jo horjuivat monesta muustakin syystä.

Aluksi pohdinnat identiteetistäni olivat pelkästään hypoteettisia. Erosin avomiehestäni ennen kuin osasin hahmottaa, kuka oikeastaan olen ja mitä kaipaan. Eron jälkeen olin varma siitä, etten ikinä enää osaisi kohdata toista ihmistä minkäänlaisella intiimillä tasolla eikä kukaan voisi ymmärtää minua tai menneisyyttäni. Toisaalta olin helpottunut siitä, että vihdoin saisin olla ihan yksin. 

Yllätyksekseni aloin kuitenkin kaivata erojärjestelyjen täyttämään arkeen uusien ihmisten tuomaa keveyttä ja jännittyneenä tein profiilin Tinderiin. Aluksi ruutuni täyttyi enimmäkseen miesten kuvista, mutta vähitellen sekä sovellukselle että minulle alkoi käydä selväksi, etteivät ne oikein innostaneet. Se tuntui hurjalta. Pian löysin  itseni tilanteesta, jossa suutelin naista ensimmäistä kertaa elämässäni ja halusin tehdä sitä lisää. 

Välillä mietin, miten onnekas olen, että löysin queer-identiteettini vasta aikuisena. En tiedä, miten ehjäksi ihmiseksi olisin voinut kasvaa perheessäni tietäen, etten ole sitä, mitä minun halutaan olevan.

Perhetaustani on herätyskristillinen. Kyseiseen herätyskristilliseen liikkeeseen kuuluvista valtaosa pitää vääränä esimerkiksi esiaviollista seksiä, avoliittoja, aborttia ja tietysti homoseksuaalisia suhteita. Tärkeintä vanhempieni elämässä on henkilökohtainen usko ja eläminen Raamatun oppien mukaan. Heidän mielestään on olemassa yksi oikea tapa elää, ei tulkintoja. Tärkeintä minun elämässäni on kuitenkin vapaus. Se tarkoittaa myös vapautta uskontojen kahleista, sillä uskonnot edustavat minulle vankeutta ja kontrollointia, eivät turvaa.

Vaikka minun ja vanhempieni näkemykset ovat kuin yö ja päivä, olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa kodissa, jossa minua rakastettiin ja tarpeistani huolehdittiin. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että kasvoin aika luontevasti ja rauhallisesti erilleen vanhempieni maailmankatsomuksesta, vaikka muistan ajan, jolloin epätoivoisesti rukoilin, että voisin olla uskossa. Riparillekin menin pää täynnä kysymyksiä Jumalasta ja uskosta, en ensisijaisesti tutustumaan muihin teineihin kuten moni ikäiseni.

Teini-iän kapinani näyttäytyi raivokkaana tarpeena käydä keskustelua yhteiskunnallisista teemoista, jotka vanhempani ja minä näimme eri tavalla. En ole varma, milloin vapaudesta tuli minulle kaikkein tärkeintä, mutta saamissani tiukoissa rajoissa en nähnyt paljoakaan järkeä. Kotoa muuttaessani sulloin saamani kristillisen kasvatuksen sievästi roskakoriin, sytytin sen tuleen ja nauroin räkäisesti päälle. 

Vanhempani eivät ole päässeet yli siitä, että en ole uskossa, vaikka aivan kaikissa keskusteluissamme ei mainitakaan Jumalaa. En ole aiemminkaan noudattanut heidän moraalikoodistoaan, mutta meillä on silti ollut jo vuosia jonkinlainen heiveröinen välirauha ja kummallisen lämpimät välit. Yhtäkkiä moraali ja synti ovat kuitenkin tahtomattani läsnä elämässäni, koska vanhempieni maailmassa on harvoja pahempia asioita kuin rikkominen ”Jumalan säätämää” miehen ja naisen välistä liittoa vastaan.

Äitini haluaa edelleen olla tekemisissä kanssani mutta ei ”homoyhteisön” kanssa.  Keväällä äitini teki selväksi, ettei silloinen kumppanini ole tervetullut käymään, koska kahden naisen välinen suhde on hänen mielestään luonnoton. Kun loppukesästä ehdotin äidilleni, että hän voisi osallistua netissä sateenkaari-ihmisten läheisille suunnattuun keskustelutilaisuuteen, jossa on mukana seurakuntia, puhelimeeni alkoi tipahdella epämiellyttäviä viestejä. Viesteissä äiti kertoi, että Jeesus tervehdyttää minutkin hyvään omaantuntoon ja ihmisarvoiseen elämään, johon Jumala on ihmiset tarkoittanut. Ehjäksi ihmiseksi. Äiti sanoi kertovansa mielellään, mitä Raamattu eli Jumalan sana sanoo homoista, jotka elävät synnissä, ja mikä on lopputulos, jos he eivät käänny ja tee parannusta teoistaan. 

Vaikka olen myös tuon keväisen puhelun jälkeen kertonut elämästäni kohtuullisen avoimesti vanhemmilleni, koen silti eläväni eräänlaista kaksoiselämää. Minulla on oma kuplani, jossa käytän sateenkaarikorviksia miettimättä asiaa ja nostan Pride-viikolla esiin yhdenvertaisuuden sanomaa omilla kasvoillani työpaikkani some-kanavissa. Perheeni kautta avautuu toinen maailma, jossa jo pelkästään nämä pienet asiat ovat kauhistus. Tämä maailma tulee aina olemaan osa minua, mutta minun on vaikea ymmärtää sitä tai kuvata sitä muille. Usein se maailma tekee minut vain vihaiseksi. 

Äitini järkähtämätön tapa esittää omat mielipiteensä kiistattomina tosiasioina saa minut toisinaan raivon partaalle. Tiedostan, että mitään keskustelua ei oikeastaan kannattaisi käydä, koska emme ymmärrä toistemme maailmoja, mutta ärhäkkään aktivistin rooli on perheessäni minulle tutuin. Eräässä puhelinkeskustelussa  provosoiduin äitini saarnaamisesta niin, että halusin tarkoituksella järkyttää häntä kertomalla tulevista treffeistäni. Kun äitini oli varmistanut, että kyseessä on nainen, hän alkoi lukea minulle homouden tuomitsevia Raamatun katkelmia puhelimessa. Löin luurin korvaan.

Kaapista tulostani on nyt yli puoli vuotta, ja olemme umpikujassa. Äitini satuttaa minua yhä puheillaan, ja toisaalta elämäntapani sotii kaikkea sitä vastaan, mihin äitini uskoo. Isäni jakaa äitini näkemykset homoseksuaalisuudesta syntinä ja varoittaa, että Jumala hukuttaa kaikki homot. Totean lakonisesti hukkuvani mielelläni tuossa vedenpaisumuksessa. Pian tuon keskustelun jälkeen löydän eteiseni lattialta Jeesus-lehden, ja tämä käännytystyö saa minut raivostumaan isällenikin. On ristiriitaista, miten toisinaan käyn isäni kanssa niin hienovireisiä keskusteluja uskosta ja elämästä, että nyyhkytämme vuorotellen puhelimessa.

En enää oikein tiedä, miten olla osa tätä perhettä. Välien katkaiseminen tuntuu kuitenkin  mahdottomalta vaihtoehdolta. Miten kuroisin umpeen kuilun, joka on revennyt minun ja vanhempieni välille heidän uskonsa, minun uskonpuutteeni ja meidän jo valmiiksi rauhatonta yhteiseloamme ravistelevan queer-identiteettini takia? Millaisessa välitilassa voisimme elää, kun minä en koe tulevani hyväksytyksi omana itsenäni ja vanhempani surevat jo etukäteen sitä, että emme näe taivaassa, joka on heille totta ja minulle satua? He eivät tunnu muistavan, että meillä olisi vielä aikaa ennen kuolemaa. 

Toisinaan sattuu hurjasti, mutta minulla on silti tarve yrittää normalisoida vanhemmilleni asiaa, jonka he ovat oppineet ymmärtämään vääränä, häpeällisenä ja irstaana. Miten voisin olla hiljaa, kun olen aina halunnut, että he tuntisivat tyttärensä, joka on niin erilainen kuin he? Puhun mutta en silti uskalla toivoa, että vanhempani ymmärtäisivät, miten myös uskon ja naisen ja miehen välisen avioliiton ulkopuolella on mahdollista elää onnellisena. Toistaiseksi jaksan vielä yrittää, koska siellä jossain on rakkaus – se, jonka satuttavista sanoista huolimatta kuulen 85-vuotiaan isäni äänessä, kun hän kertoo, mitä hänelle merkitsen. 

Kirjoittanut Heli