Kuka saa kirjoittaa homoista?

Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, tein päätöksen. Halusin kirjoittaa kirjoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajista, en muista. Hiljattain ilmestynyt romaanini Hänen valtansa alla käsittelee työpaikkakiusaamista mediamaailmassa. Minulle oli tärkeää, että päähenkilö lähipiireineen kuului sateenkaariyhteisöön. Tämä ei kuitenkaan ollut kirjan aihe – se oli kirjan olosuhde. Itsestäänselvyys, jota ei tarvinnut problematisoida. 

En toki vanno, etten koskaan tule tekemään poikkeuksia – ehkä kirjoitan joku päivä Elastisen elämäkerran. Mutta periaatteeni kirjailijana on, että haluan kertoa tarinoita, joita ei ole jo tuhanteen kertaan kerrottu. Maailma on täynnä kirjoja cissukupuolisista heteroista ja kirjailijoita, jotka osaavat kuvata heidän sielunelämäänsä erinomaisesti. En koe tarvetta mennä samalle tontille.

Aiheesta on käyty viime aikoina kiihkeää yhteiskunnallista keskustelua. Keskustelun ytimessä on se, kuka saa kertoa kenenkin tarinoita. Toisaalla ovat totalitarismilla ja cancel-kulttuurilla pelottelevat huolestujat, jotka käyttävät mielellään kaltevan pinnan argumentteja. Klassinen kaltevan pinnan argumentti on se, että jos homojen sallitaan mennä naimisiin, kohta varmaan avioidutaan myös koirien kanssa. Kirjoista puhuttaessa siirrytään herkästi pelkoon, että eikö kukaan enää saa kirjoittaa yhtään mistään, jos ei kuulu vähemmistöön.

Samankaltaisia argumentteja kuultiin, kun Kansallisteatterissa valmisteltiin viime syksynä näytelmää, jossa transnaisen roolin oli tekemässä työryhmän mukaan cissukupuolinen heteromies. Pieni joukko transaktivisteja vaatii teatteria miettimään tarkemmin roolivalintojaan. Syynä oli se, että cismiehet ovat kautta historian esittäneet transnaisia ja näin ylläpitäneet haitallista käsitystä siitä, että transnaiset olisivat oikeasti miehiä. (Aiheesta kertoo erinomainen Netflix-dokumentti Disclosure, jonka jälkeen et enää koskaan katso Ace Venturaa samalla tavalla.) 

Kansallisteatteri ilmoitti ensin antavansa miesnäyttelijälle potkut näytelmästä kohun pelossa. Myöhemmin kävi ilmi, että hahmo olikin transvestiitti, ja mies sai tehdä roolin. Koko sekaannus johtui ilmeisesti teatterin omasta sisäisestä väärinkäsityksestä. 

Ilma oli kuitenkin sakeanaan syytöksistä: Eikö mitään saa enää sanoa? Miksi aktivistit vaativat poloisen näyttelijän irtisanomista? Missä on taiteen vapaus? Miksi Seela Sella sitten saa näytellä Hitleriä? Milloin tämä identiteettipolitiikkahulluus loppuu? Ettekö näe, että tämä fasismia? 

Transihmiset yrittivät selittää rauhallisesti, ettei kyse ole fasismista vaan siitä, kenellä on valtaa ja mahdollisuus päästä esille. Kuka pääsee ääneen ja kenelle annetaan tilaa? Miten paljon näyttämötaiteen parissa ylipäänsä on trans- tai muunsukupuolisia ihmisiä? Ei kovin paljon, kertovat tuoreet tutkimukset. 

”Itse en koskaan käytä sanaa ’saa’. Miettisin, että haluammeko me ja kannattaako meidän tehdä näin. Se on se, mitä taiteentekijän pitäisi kysyä”, sanoi näyttelijä Miiko Toiviainen Ylen jutussa. 

Vastaavaa keskustelua on käyty myös kirjallisuudesta. Joidenkin mielestä sillä ei ole mitään väliä, mitä ihmisryhmää kirjailija edustaa. Hänen on saatava kirjoittaa kenestä tahansa siten kuin haluaa. Toisten mukaan vaaditaan erityistä sensitiivisyyttä käsitellä vähemmistöaiheita ja jos niin aikoo enemmistön edustajana tehdä, kannattaa perehtyä aiheeseen syvällisesti esimerkiksi haastattelemalla vähemmistön edustajia. Osan mielestä emme tarvitse enempää vähemmistöjä käsittelevää taidetta enemmistön edustajilta. 

Itse en ajattele kategorisesti, ettei hetero saisi kirjoittaa homoista. Kysymykset representaatioista ja identiteetistä ovat kuitenkin merkittäviä. Kenellä on oikeus kertoa kenenkin tarinoita? Jos haluan kuvata kirjoissani transsukupuolisia ihmisiä, mitä minun on tehtävä, jotta en tule toistaneeksi ikäviä stereotypioita tai ottaneeksi puhetilaa marginalisoidulta vähemmistöltä? Jos haluaa heterona kuvata homoja, voi kysyä itseltään, miksi haluan tehdä sen ja mitä uutta se voi maailmalle antaa.

Taide on vuosituhannet ollut hyvin valkoista ja enemmistökeskeistä. Nyt esiin nousevat keskustelut ilmaisevat tarvetta muuttaa tätä asetelmaa. Nostaa esille niiden ääniä, joita ei tavallisesti ole arvostettu. Antaa puheenvuoro vaiennetuille.

Kenellä on mahdollisuus kertoa tarinansa, kuka saa tilaa ja mitä hän sillä tilalla tekee? Käyttääkö vähemmistöstä kirjoittava enemmistön edustaja saamansa näkyvyyden vähemmistöjen ongelmien esiin nostamiseen vai kohteleeko hän vähemmistöä pelkkänä materiaalina? 

Tekijää tärkeämpi seikka on tietysti se, mitä kirja onnistuu välittämään. Meillä on toistaiseksi vielä liian vähän kirjoja, jotka kuvaavat vähemmistöjen edustajia siten, etteivät he ole sivuhenkilöitä tai traagisia hahmoja, joille käy lopulta huonosti, vaan enemmistö, normi, maailman keskipiste. Homokulttuuri on minun maailmani keskipiste. Siksi myös kirjani noudattelevat tätä asetelmaa. 

Itse kirjoitan homoyhteisöstä, sillä rakastan sitä. Haluan elää, haistaa, tuntea ja hengittää tuota kulttuuria, kuunnella sen musiikkia, kellua sen aalloissa, upota siihen. Sen kautta haluan tarjota vähemmistön edustajille mahdollisuuksia nähdä itsensä maailmassa. En usko, että voisin tehdä sitä samalla tavalla, jos en olisi itse homo. 

Kirjoittanut Tiina Tuppurainen
Instagram: @tiina.tuppurainen_kirjat

Tiina Tuppuraisen toinen romaani Hänen valtansa alla on saatavilla sekä äänikirjana että kovakantisena teoksena.

Lue lisää tältä kirjoittajalta:
Kun rakastuin keskiluokkaiseen homouteen

Kuva: Eeva Hannula