Kun rakastuin keskiluokkaiseen homouteen

 
 
 
 
ylöspäin menevät rullaportaat, oranssi

Tulin homokulttuuriin parikymppisenä. Rakastuin, aloin seurustella, menin naimisiin. Olin päihtynyt uudesta onnestani. Ostimme kalusteita Ikeasta, kävimme viikonloppuisin autolla puolisoni vanhempien luona, matkustelimme ahkerasti, hankimme kaksi koiraa ja ostimme asunnon. 

Se kaikki oli minulle vierasta. Olin syntynyt pienituloiseen yksinhuoltajaperheeseen enkä tuntenut sukuani. En ollut tottunut yhteisiin aterioihin suuren pöydän ääressä usean eri sukupolven kanssa. Ei minun lapsuudenperheessäni ollut autoa eikä muita keskiluokkaisuuden merkitsijöitä. 

En ollut aiemmin seurustellut kovin vakavasti. Keskiluokkaisuus ja vakiintunut parisuhde olivat minulle uusia, jännittäviä asioita. Olin hämmästynyt siitä, miten minä olin yhtäkkiä ansainnut sen kaiken.

Tutustuin yliopistolla ihmisiin, joiden mielestä keskiluokkaisuuteni ei ollut hieno asia. He puhuivat marginaalissa elävistä ihmisistä, jotka jäivät keskiluokkaisen homouden varjoon. Puistoseksistä, polygamiasta, sadomasokismista ja soveliaan ydinperhemallin ulkopuolella elämisestä. 

Muistan yhä, miten paljon loukkaannuin kuullessani, etten tiedä, miten queer-tutkimus liittyy elämään. Queer-tutkimus kun juuri tutkii normista poikkeavaa elämää, ja minun elämäni oli niin keskiluokkaista kuin olla saattoi. Mutta olin silti mielestäni hyvä queer-tutkimuksen opiskelija. Minähän rakastin homokulttuuria. Rakastin kaikkia sen jäseniä. 

Miksi minua kritisoivien ihmisten piti olla niin vihaisia? Miksi he syyttivät minua siitä, että elin sitä elämää, joka oli ollut kiellettyä homoilta vuosisatojen ajan? Miksi he halusivat ajaa homot takaisin julkisiin vessoihin? 

Erityisen surullinen olen siitä, etteivät homoyhteisön jäsenet tunne historiaansa. Erityisesti siksi, etten sitä aluksi itsekään tuntenut. Vuosien varrella aloin ymmärtää paremmin, mistä queer-tutkimuksen opiskelijat puhuivat. Kuulin 90-luvun riidasta Setan ja kinkypiirien välillä. Siitä, miten liian poikkeavaa seksuaalisuutta edustavat homoyhteisön jäsenet haluttiin rajata liikkeen ulkopuolelle. Sadomasokistit ja nahkahomot eivät kokeneet itseään tervetulleiksi Setaan. Oletettavasti syynä oli se, että avioliitto-oikeutta haviteltaessa liika pervoilu oli huono juttu. 

Kuulin Marsha P. Johnsonista, mustasta transnaisesta, joka oli yksi Stonewallin mellakoiden esitaistelijoista. Mellakoiden, joista moderni homoliike sai alkunsa ja joiden ansiosta meilläkin on nyt (jonkinlaiset) ihmisoikeudet. Pian mellakoiden jälkeen homoliike kuitenkin kääntyi rodullistettuja transihmisiä ihmisiä vastaan. Homoliike keskittyi ajamaan keskiluokkaisten, valkoisten, cissukupuolisten homojen asiaa.

Muistan, kuinka pidin 23-vuotiaana L-koodia liian seksikeskeisenä sarjana. En halunnut, että meitä pidettäisiin seksihurjastelijoina. Nyt tuo nuoren ihmisen moralismi tuntuu minusta huvittavalta. Mitä enemmän tiedän homokulttuurista, sitä surullisempi olen sen seksivastaisuudesta. Siitä, miten sateenkaariryhmissä pohditaan, saako Pride-kulkueessa olla nahkaa ja kumia, kun siellä kerran on lapsia. Normatiivista ydinperhe-elämää viettävät homot saattavat olla lähes yhtä syrjiviä normista poikkeavia homoja kohtaan kuin heterot.

Ymmärrän toki homoliikkeen historian seksivastaisuuden inhimillisen puolen. Homoliike pyrki poistamaan rikosluokituksen ja nostamaan meidät edes auttavasti yhdenvertaiseen asemaan heteroiden kanssa. Sitä varten meidän piti olla hyväksyttäviä ja riittävän tavallisia.

Meidän piti olla seksuaalisuudesta riisuttuja maskotteja, joiden suurin tavoite elämässä oli mennä naimisiin ja elää vakiintuneessa parisuhteessa elämämme loppuun asti. 

En syytä nuorta itseäni siitä, että kaipasin itsekin keskiluokkaista, tavallista elämää. Olinhan eri sosiaaliluokasta kuin moni opiskelukaverini. Kaipasin turvaa ja taloudellista vakautta. 

Olen yhä sitä mieltä, että keskiluokkaista elämääni kritisoineet ihmiset leimasivat minut ja kaltaiseni turhan kärkkäästi etuoikeutetuiksi. Olinhan syntynyt vähävaraiseen perheeseen.

Tajuan kuitenkin, että he olivat oikeassa haastaessaan homoliikkeen keskiluokkaisuutta. Marginaaliset elämäntavat eivät vieläkään mahdu homokulttuuriin kokonaisina ja arvostettuina. Yhteisön sisällä kytee syrjintää ja vihaa. Sen sijaan että puolustaisimme toisiamme ja ajaisimme toistemme oikeuksia, pidämme tiukasti kiinni omistamme.

Kun aloin kirjoittaa autofiktiivista romaaniani, palautin mieleeni ajan, jolloin keskiluokkainen homous oli unelmieni täyttymys. Kirjoittaessani tunsin ajoittain häpeää, ajoittain myötätuntoa. Näin nuoren ihmisen, joka ei vielä tiennyt kovinkaan paljon elämästä.

Nyt kun olen elänyt 15 vuotta homokulttuurin sisällä, ymmärrän elämästä ehkä vähän enemmän enkä siltikään tarpeeksi. Olen yhä valkoinen ja keskiluokkainen. Olen yhä etuoikeutettu ja siitä huolimatta – tai oikeastaan sen takia – tekisin mitä hyvänsä, ettei elämäntapani olisi ainut hyväksyttävä homona olemisen tapa.

 
 

Kirjoittanut Tiina Tuppurainen

Tuppuraisen esikoisromaani Kuvittelen sinut viereeni (Karisto) ilmestyi keväällä 2020.


Lue lisää tältä kirjoittajalta:
Kuka saa kirjoittaa homoista?

Kuva: Jonne Photography, Kustannusosakeyhtiö Otava 

Kuva: Jonne Photography, Kustannusosakeyhtiö Otava