Miksi Marco Bjurström kelpaa mummolleni, mutta minä en?
Kerroin muutama vuosi sitten perheelleni seurustelevani naisen kanssa. Muut perheenjäseneni ottivat uutisen vastaan neutraalisti tai iloiten, mutta mummolleni lesbouteni oli, ja on jossain määrin edelleen, vaikea paikka.
Mummoni ratkaisi ongelman lakaisemalla parisuhdestatukseni maton alle. Siskoni poikaystävän kuulumisista puhuttaessa mummo kyselee lisäkysymyksiä, mutta minun parisuhteestani hän ei ole innokas keskustelemaan. Kyläillessämme isovanhempieni luona mummoni on vaikea huomioida tyttöystävääni yhtä lämpimästi kuin minua.
Aiheesta keskusteleminen takkuaa, sillä se on kivuliasta. Minua harmittaa, ettei mummoni hyväksy minua kokonaisena, enkä juuri voi jakaa elämäni tärkeää osa-aluetta hänen kanssaan. Toisaalta en myöskään halua vaatimuksillani aiheuttaa lisästressiä muutenkin helposti murehtivalle, lähes yhdeksänkymppiselle ikäihmiselle. Eihän hän ilkeyttään ole kykenemätön käsittelemään asiaa.
Sekä aiheesta puhuminen että puhumattomuus saavat aikaan epämukavan olon. Välimme ovat aina olleet läheiset, ja pelkään, että ne viilenevät, jos yritän vaatia häneltä liikaa. Mutta onko läheisen ihmisen identiteetin ja kumppanin kunnioittaminen liikaa vaadittu?
Erityisesti minua ärsyttää mummoni ristiriitainen suhtautuminen minuun verrattuna hänen suhtautumiseensa julkisuudessa oleviin homomiehiin. Toisin kuin minun lesbouteni, Jaakko Selinin, Marco Bjurströmin tai Jani Toivolan homous ei ole hänelle ongelma. He ovat hyviä tyyppejä, jotka voi joskus hyvällä tuurilla bongata kävelemässä kadulla kumppaniensa kanssa.
Totutusta poikkeavia elämäntapoja on toki helpompi seurata tv:stä ja muista medioista. Silloin ei tarvitse käsitellä omia pelkojaan ja huoliaan, tai niitä toiveita ja odotuksia, joita on jälkipolville sanattomasti asettanut. Omalle lapselle ja lapsenlapselle toivotaan usein ”tavallista elämää”, johon kuuluvat toista sukupuolta oleva puoliso sekä lapsia tämän kanssa. Ehkä mummoni toivoi vielä lapsenlapsensa astelevan alttarille sulhanen rinnallaan, kuten hän on vuosikymmenet tottunut näkemään.
Kolmessa vuodessa on kuitenkin tapahtunut edistystä. Muutama kuukausi sitten juttelin mummoni kanssaan puhelimessa ja nostin esille suhteemme kipukohtia. Hänellä ei ollut sanoja, joilla ilmaista itseään, mutta hän kuunteli. Keskustelumme, tai pikemminkin yksinpuheluni, oli epämukava ja raskas, mutta sen jälkeen oloni oli helpottunut. Sain sanottua hänelle asioita, jotka olivat painaneet mieltäni jo pitkään.
En usko mummoni koskaan täysin hyväksyvän lesbouttani, mutta ainakin hän on ottanut pieniä askelia eteenpäin. Nykyään hän jopa lähettää tyttöystävälleni terveisiä puhelumme päätteeksi.
Kirjoittanut Venla