Pakenin sisäistettyä homofobiaa musa-alakulttuuriin
Kasvoin pikkukaupungissa, jossa minkäänlaista poikkeavuutta ei katsottu hyvällä. Ei riittänyt, että olen maahanmuuttaja ja halusin isona taidealalle. Lisäksi hankin tyttöystävän jo 13-vuotiaana.
Tyttöystävästä huolimatta kielsin seksuaalisen suuntautumiseni täysin. Minulle opetettiin, että kiinnostus omaan sukupuoleen menee iän myötä ohi ja uskoin tähän. Tyttöystävä asui isommassa kaupungissa, jonka sallivammat arvot vaikuttivat hänen mutta eivät omiin uskomuksiini. Esimerkiksi minulle ei tullut mieleenkään, että voisin hankkia queerkavereita vaikka netistä. Sen sijaan löysin musiikin.
Olen korviani myöten uitettu musa-alakulttuureissa. Rakastan glam metalia ja kasaria. Muutin peruskoulun jälkeen isompaan kaupunkiin, jossa sain musafanikavereita. Yhteenkuulumisen tunnetta oli helppo hakea siitä, että kuuntelimme samoja bändejä ja pukeuduimme yhtenäisesti. Oli turvallisempaa erottua massasta ulkonäön vuoksi kuin kulkemalla käsikkäin tytön kanssa.
Minua eivät liikuttaneet ihmisten kommentit 15-senttisestä tupeerauksestani. Hiustyyli on tietoinen valinta. Sen sijaan en olisi kestänyt kommentteja seksuaalisesta suuntautumisestani, joka ei ole oma valintani. Välttelin siis edelleen suuntautumiseni kohtaamista ja uskoin, että jotenkin vielä muutun heteroksi. Kun näin ei aikuisenakaan käynyt, jouduin toteamaan, että minulle oli aiemmin uskoteltu vääriä asioita itsestäni.
Pikakelaus vuoteen 2020: Olen filosofian maisteri, joka keskittyi opinnoissaan homouden kuvaamiseen kirjallisuudessa. Olen julkaissut toisen kirjailijan kanssa yhteisteoksen Neonkaupungin, jossa on monia queerhahmoja. Olen kihloissa naisen kanssa, ja me suunnittelemme häitämme. (Onko nyt hyvä hetki kysyä, voinko soittaa häissämme L.A. Gunsia?)
Periaatteessa ajan ja maantieteellisen etäisyyden myötä kaikki on kääntynyt nyt paremmaksi. Kuitenkin käsittelen sisäistetyn homofobian jälkivaikutuksia edelleen. Vielä on esimerkiksi tehtävä surutyötä, sillä minulla on vuosien kieltämisen jälkeen queerkulttuuria koskeva jälkikäteis-fomo. Minäkin olisin halunnut katsoa L-koodia samaan aikaan muiden ikäisteni kanssa.
En silti syytä itseäni. Sisäistetty homofobiani ei ole omaa syytäni. Eikä ole mitään queerpassia, joka on täytettävä pop-kulttuurileimoilla. Nykyään ajattelen, että musa-alakulttuuri oli minulle suojaava tekijä. En pystynyt kohtaamaan suuntautumistani, joten kiersin metaforien kautta: käsitelläänhän rock-sanoituksissa usein ulkopuolisuuden tunnetta. Lempigenressäni tosin käsitellään useammin viskiä ja mimmejä, mutta minähän tykkään kummastakin.
Nykyään pyrin ajattelemaan, että yhden alakulttuurin menettämisen sijaan minulla on niitä nyt useita. Musa-alakulttuurissa kasvaminen heijastuu moneen asiaan elämässäni, esimerkiksi kirjoittamiseeni. Neonkaupungin toisen päähenkilön hevibändipaidat ovat yhtä tarkkaan mietittyjä kuin hänen elämäntarinaansa nivoutuva lesbokokemuksensakin. Niin on myös meillä tosielämän ihmisilläkin. Oma yhteisö on tärkeä, mutta meissä on hurjasti queeriyteemme liittymättömiäkin puolia. Me olemme erilaisia ja – toisin kuin pikkukaupungissa opin – erilaisuus on hyvä asia.
Kirjoittanut Dess Terentjeva
www.dessterentjeva.com
Terentjevan ja Hynysen esikoisteos Neonkaupunki ilmestyi vuonna 2020 ja jatko-osa Neonkaupunki 2 – Spiraalitie vuonna 2021 (Like Kustannus).
Terentjevalta on ilmestynyt myös nuortenromaanit Ihana vuonna 2021 ja Freestyle vuonna 2023 (WSOY).
Teosluetteloa on muokattu 3.3.2023.
