Olen marginaalissa mutta onnellinen
Olin 4- tai 5-vuotias, kun havahduin siihen, että ajattelen tytöistä ja pojista (tuohon aikaan en tiennyt muita vaihtoehtoja edes olevan) toisin kuin olisi hyvä. Että mun "ah, kun tytöt on ihania ja vähän jänniä" tai "menen sen ihanimman niistä kanssa naimisiin ja muutan yhteiseen kotiin" on jotenkin poikkeavaa. Ja että mun "pöh, kun on tyhmää, kun pojat ei haluu mua leikkeihinsä, kun oon tyttö" on sekin vähän poikkeavaa, mutta vähemmän vaarallista. Oivallusta seurasi välittömästi sisäinen hätä: mitä jos joku saa tietää? Apua, tämä pitää salata tai jotain pahaa varmasti tapahtuu. En kuitenkaan ajatellut, että MINÄ olisin vääränlainen, vaan että ne MUUT ei varmasti ymmärtäisi.
Kun sitten elin lapsuutta ja nuoruutta pienellä umpimielisellä paikkakunnalla, jossa asenteet vähemmistöjä kohtaan oli paitsi ikäviä myös avoimesti ilmaistuja, muistan toistuvasti ajatelleeni, että jos joku saa tietää, että oon kiinnostunut niistä, tietenkin vain pojille varatuista, mutta ah niin suloisen houkuttelevista tytöistä, niin elämäni on ohi. Pelkäsin paitsi lisääntyvää kiusaamista, huutelua ja ulkopuolelle sulkemista, myös fyysistä väkivaltaa. Kun olin teini muistan isäni joskus puhisseen uutisia lukiessaan kaikenlaista epäsopivaa ei-heteroista: miten homous on seksuaalista epäkypsyyttä, joka kyllä menee ohi aikuistuessa, miten samaa sukupuolta olevien seksijutut on vain lasten harjoittelua sitä oikeaa seksiä varten, miten on täysin luonnotonta tuntea mitään muuta kuin miehen ja naisen välistä viehätystä sukukypsäksi tultuaan. Toistuvasti surin sitä, etten voisi koskaan tulla kaapista ainakaan isälleni, sillä en halunnut vaarantaa muuten läheisiä välejämme.
Myöhemmin yläasteen lopussa havahduin myös miesten ihanuuteen. Onnekseni olin näihin aikoihin jo törmännyt netissä termiin biseksuaali ja tiennyt heti, että haa tää on meitsi. Päädyinkin avioliittoon, joka ulospäin näytti kahden cisheteron liitolta. Turvallista, hyväksyttyä, ihan mukavaa. Olin saavuttanut jotain, jonka vanhempanikin muun yhteiskunnan lisäksi hyväksyivät. Koko tuon suhteen ajan muistan kuitenkin jatkuvasti kaipailleeni jotain muuta – tai muutakin. Illanistujaisissa pussailin ja kiehnäilin oikein mielelläni muiden kuin cismiesten kanssa. Femmejen, butchien, sukupuolettomien, muusujen, kväärien, fluidien... Melkein itkin, kun yksi ihana tyyppi kieltäytyi suukottelusta, koska ei halunnut mitään ”tommosen siiderilesbon” kanssa. En osannut kertoa (ainakaan uskottavasti), että hei kyllä tää on mun suuntautuminen, eikä se riipu alkoholista.
Kelataanpa 12 vuotta eteenpäin sitä kivaa cishetiltä näyttävää liittoa. Päädyin monisuhteisesti seurustelemaan yhden parhaista ystävistäni kanssa, oltiin sitä ennen frendailtu vuosikymmen. Se tunne vaan heräsi ja en sit enää kestänyt olla kertomatta. Olin niin onnellinen, kun tunteet oli molemminpuolisia. Tuntui kuin olisin palannut kotiin, jota en tiennyt edes olevan olemassa. Sain olla lähekkäin naisenvartaloisen kanssa ja vihdoin suhteeni näytti myös ulospäin queerilta! Kun alettiin sit kulkee yhdessä ja kertoo, että joo seukataan, niin huvittavasti moni oli tosi yllättynyt meiningillä: "Ai, tekö ette oo ollu pari jo aikasemmin?" Ja nyt jälkeenpäin kun kattoo kuvia ja lukee juttuja meistä muutamalta vikalta vuodelta ennen seurustelua, niin oon ollu itekin tosi yllättynyt, että MITEN me ei tajuttu mitään aikaisemmin.
Noh, sit meille molemmille tuli ero silloisista aviomiehistä, muutettiin yhteen ja maailma jotenkin aukes vielä lisää. Tajusin ilahtuneena vastikään discossa tampatessani, että elän just nyt sitä homoa teini-ikää ja nuoruutta, josta aikoinaan jäin paitsi JA samalla ilman ristiriitaa onnellisesti kotoilen ja rakennan pesää tuon saman (rikos)kumppanin kanssa. Pidetään homoiluinstaa meidän arjesta, käydään läpi transitiojuttuja, haaveillaan lapsettomuushoidoista, mietitään mitä tänään syötäisiin, pestään pyykkiä ja valmistaudutaan muuttamaan vähän isompaan asuntoon.
Huutelua ja muuta häirintää en siedä napsumatta takaisin, mutta entisenä koulukiusattuna se ei sen isommin jää vaivaamaan. Siihen, että mun oleminen ärsyttää muita, on niin tottunut ja turtunut. Se, että ympärillä kaikki vaan hyväksyis ja antais olla, tuntuu oikeastaan vähän oudolta ajatukselta, vaikka järki sanookin sen olevan se The Tavoite.
Aina ei oo helppoa, mutta olen just nyt autenttisemmin oma itseni kuin koskaan aiemmin. Köyhä, lihava, työkyvyttömyyseläkeläinen, marginaalissa, mutta oikeasti onnellinen. Koen itseni etuoikeutetuksi, kun valittu perheeni on niin kultaa ja timanttia, kumppani tuoksuu kodilta ja osaan tehdä kuivasta pullasta hoitsuaikojen kahvihuonekikalla taas mehevää.
Kirjoittanut Ouva Kotkanoja
Instagram: @thedaysofchaos
