Olisinpa lesbo!
Kun lopulta tajusin vuonna 2006, etten ole hetero, menin onnesta sekaisin. Olin 27-vuotias ja kokenut jo hyvän aikaa itseni ulkopuoliseksi. Muut kaveripiirissäni olivat jättämässä nuoruuden kipuilut ja hapuilut taakse ja etenivät askel askeleelta kohti oletusarvoista hyvää elämää. Sitä, johon kuuluu nousujohteinen ura, omistusasunto, aviopuoliso ja jälkikasvua. Minä olin sinkku, opintoni olivat venyneet, enkä yhtään tiennyt, mitä elämältä halusin.
Vaikka perinteinen, keskiluokkainen elämänpolku ahdisti, en nähnyt sille vaihtoehtoja. Minulle oli jo tullut selväksi, että maailma on rakennettu perheille ja pariskunnille, ja elämä ilman sellaisen tuomaa yhteiskunnallista statusta tuntui ajatuksena vaikealta. Tulevaisuuteni näyttäytyi ankeana ja yksinäisenä, jos en kävisi kiinni elämään, jota ympärilläni elettiin.
Erityisen vaikeaksi koin deittailun miesten kanssa. Erinäisiä kertoja valitin kaverilleni siitä, miten epäonnista oli, että minun olikin pitänyt syntyä heteroksi, kun naiset olivat kaikin tavoin kiinnostavampia. Jälkiviisaana voisi todeta, ettei se ollut kovin heteroa puhetta. Kun sitten huomasin ensimmäisen kerran ihastuneeni naiseen, tuntui kuin elämä olisi heittänyt eteeni vapaudu vankilasta -kortin.
Lesboskene vastasi tuolloin moneen tarpeeseeni. Halusin kuulua johonkin. Halusin tuntea itseni erityiseksi. Ennen kaikkea olin kyllästynyt miellyttämään miehiä. Blokkasin kaikki tunteet ja ajatukset, jotka eivät sopineet uuteen lesboidentiteettiini. Ajattelin, että rakastuminen cismieheen olisi pahinta mitä minulle voisi tapahtua. Kuvitelmissani se tarkoitti paluuta heteroksi. Ahdistavia odotuksia siitä, miten minun tulisi käyttäytyä ja miltä minun tulisi näyttää, jotta olisin miehen silmissä viehättävä. Painetta mennä naimisiin ja synnyttää lapsia.
Vapaus oli kuitenkin näennäistä. Sateenkaaripiireissä tuntui tuolloin vallitsevan lähes pakkomielteinen tarve lokeroida ihmiset, usein ulkoapäin ja ulkoisten tekijöiden perusteella. Porukoissa oli paljon sisäistettyä naisvihaa, joka näyttäytyi muun muassa femmefobiana. En käyttänyt vuosiin korkokenkiä tai käsilaukkuja, jotta en olisi vaikuttanut liian feminiiniseltä. Erään naistenklubi-illan jälkeen pätkäisin pitkät hiukseni keittiösaksilla, koska minua oli jälleen kerran nimitelty heteroksi. Vaikka vapauduin yksistä odotuksista, päädyin mukailemaan toisia.
Kaapista tulon myötä aloin kuitenkin pikkuhiljaa pohtia ja kyseenalaistaa myös muita elämäni oletusasetuksia. Huomasin, että ajatukseni olivat aikaisemmin olleet hyvin mustavalkoisia. Todellisuudessa ahdistusta oli aiheuttanut se, että se, mitä elämässä kuuluu tapahtua, tuntui ennalta määritellyltä. Tämä ulkoinen määrittäminen oli vain mielessäni yhdistynyt heterouteen. Seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti ei määritä ihmisen arvoja tai kerro, millaista elämää haluaa elää. Lopulta se, etten ole hetero, olikin vain pieni pala sitä kokonaisuutta, joka minua ahdisti.
Mitä enemmän opin tunnistamaan omia aitoja toiveitani ja tarpeitani, sitä enemmän haluni mahtua tiettyyn muottiin väheni. Lopulta pystyin myöntämään itselleni, että tunnen vetoa ihmisiin, myös cismiehiin, sukupuolesta riippumatta, eikä ajatus siitä enää tuntunutkaan maailmanlopulta. Osaltaan tähän vaikutti varmasti myös se, että asenteet sateenkaariyhteisön sisällä vaikuttavat pikku hiljaa vapautuneen, ja itsemäärittelyoikeutta kunnioitetaan aiempaa enemmän.
Rakastan nykyistä kuplaani, jossa en tunne itseäni poikkeavaksi tai ulkopuoliseksi. Olen ollut äärimmäisen onnekas, sillä olen ajan myötä löytänyt elämääni ihmisiä, joiden kanssa jaan saman arvomaailman ja saan kasvaa ja oppia, ja myös tehdä virheitä. Oman tuntuisen yhteisön löytäminen on antanut minulle tilaa ja uskallusta kyseenalaistaa odotuksia yhä enemmän.
Kirjoittanut Minna
Kirjoittaja on yksi Näkymän perustajista.
Instagram: @minna.kortesmaa
Lue lisää tältä kirjoittajalta:
