Pieni mies pienestä kaupungista
Synnyin ja kasvoin Etelä-Pohjanmaalla pienehkössä kaupungissa, jossa ei tunnettu muita puolueita kuin Suomen Keskusta. Tytöt olivat tyttöjä, pojat poikia ja maailma oli jengoillaan, paitsi silloin kuin ei ollut. Keskimääräistä isompi, vaan ei välttämättä parempi kirkontorni heitti varjonsa yllättävän pitkälle, miltei jokirantaan saakka. Vuonna 2003 yläasteella opetettiin, että sisällissodan neutraali nimitys oli vapaussota, eikä teknistä työtä uskaltanut ottaa valinnaiseksi yksikään tyttö. Liikuntatunnilla tytöt pelasivat ringetteä, koska Oikea Kiekko oli ilmeisesti tytöille selittämättömällä tavalla vaarallinen.
Lapsena nautin joen rannassa leikkimisestä, puissa kiipeilemisestä, telinehipasta ja laskettelusta kuten kuka tahansa pieni poika. Sitä en kuitenkaan vanhempieni, sukulaisteni tai ystävieni silmissä ollut, koska minulta puuttui pippeli. En tiennyt kuka olin, enkä suuremmin siitä välittänytkään, mutta sen tiesin, että en ollut sellainen, kuin minun odotettiin olevan. Teini-iässä kokemani ihastukset kaverityttöihin selittelin itselleni sillä, että ystävät olivat minulle, vastentahtoisesti yksinäiselle ja kiusaamisenpelossa elävälle nuorelle todella tärkeitä. En tajunnut, että halu koskettaa toista hellästi ja viettää jokainen hereilläolominuutti toisen lähellä oli jotain muuta kuin kiintymystä ystävää kohtaan.
Olin lukiossa, kun näin dokumentin nuoresta transmiehestä. Dokumentin sävy jäi mieleeni synkkänä, ja dokumentin päähenkilön elämästä maalattu kuva oli harmaa ja epätoivoinenkin. Ymmärrettävästi pelästyin, koska ymmärsin olevani transmies. Dokumentin sävy yhdistettynä binääriseen ja heteronormatiiviseen kasvatukseeni oli kuitenkin niin masentava, etten uskaltanut ajatellakaan sitä, että todella tekisin asialle jotain. Ajatus siitä, että tuiki tavalliset, liiankin nöyrät, käytännönläheiset ja toisten tuomiota pelkäävät vanhempani päätyisivät televisioon kertomaan kokemuksiaan, kauhistutti. En halunnut, että he selittäisivät miten repivä ja hankala kokemus minun identiteettini on heille ollut, ja miten minusta läheisille kertominen on ollut hirvittävän vaikeaa ja aiheuttanut suurta häpeää. Kielsin itseni, ja menin niin syvälle kaappiin, että Narniakin jäi taakse.
Seurustelin kahdesti pojan kanssa. Ensimmäinen poikaystäväni oli mustasukkaisuutensa vuoksi pelottava ja arvaamaton. Toinen taas kiltti ja herttainen tyyppi, jonka sydämen särjin todella inhottavasti ja rumasti. Jos joltain ihmiseltä haluaisin edelleen pyytää anteeksi, niin häneltä.
Olin aina nauttinut kirjoittamisesta, joten hain pirkanmaalaiseen pikkukaupunkiin opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä, ja muutti elämäni suunnan kenties lopullisesti.
Ensimmäistä kertaa elämässäni vietin päiväni ympäristössä, jossa oli kaikenlaisia ihmisiä ja erilaisuuteen suhtauduttiin neutraalisti. Yksi läheisimmistä ystävistäni oli lesbo, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän siihen sen kummempaa huomiota. Kipinä siitä, kuka ja mikä minä todella olen, alkoi kyteä sisälläni, eikä se enää suostunut sammumaan. Rakastuin nykyiseen puolisooni ja lasteni äitiin, enkä halunnut enää elää sellaista elämää, jota minulta oli siihen saakka odotettu. Halusin ottaa elämäni omiin käsiini ja tehdä omat valintani.
Tulin transsukupuolisena vanhemmilleni kaapista vuonna 2011. Se oli ikävää, muttei niin kamalaa kuin pelkäsin sen olevan. Sovimme, että äiti ja isä saavat sulatella tietoa rauhassa, ja sovimme, että annan heille tilaa. Emme pitäneet yhteyttä noin kuukauteen. Hiljaiselon lopetti itseäni nuoremman sukulaisen yllättävä itsemurha, enkä oikeastaan vieläkään tiedä varmasti, mitä olisi tapahtunut ilman kyseistä tragediaa. Isäni on nimittäin tunnustanut puolisolleni ajatelleensa silloin, että ainakin minä olen elossa. Koen edelleen tämän hieman loukkaavana. Transsukupuolisuus ei ole verrattavissa itsemurhaan. Transsukupuolisuus ei ole mikään koko sukua koskettava tragedia. Huolimatta siitä, että suhteeni vanhempiini kärsi kaapista tulon seurauksena, olemme nykyisin läheisiä. Kenties transsukupuolisuuteni on avartanut heidän tapaansa katsoa maailmaa. Eniten toivoisin, ettei heidän enää tarvitsisi hävetä tai tuntea alemmuuden tunteita. On kuitenkin kiistatonta, että transsukupuolisuuteni ei ole heidän syytään, tai ylipäätään asia, josta voisi syyttää ketään.
Muutama kuukausi hautajaisten jälkeen muutin Tampereelle ja pääsin opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Vannoin, etten palaisi sinne, mistä lähdin, enkä olekaan palannut. En halua altistaa lapsia ilmapiirille, joka siellä yhä vallitsee.
Olen aina saanut olla synnyinpaikkakunnallani rauhassa, mutta en pysty siellä käydessäni milloinkaan olemaan vapaasti oma itseni, koska tuntuu, että minua vilkuillaan ja kummeksutaan. Minua ei kutsuttu lukion vuosikurssini luokkakokoukseen, enkä usko hetkeäkään, etteivätkö järjestäjät olisi löytäneet minua Facebookista. Ala-asteaikainen luokkakaverini totesi ystäväni valmistujaisissa, ettei tule koskaan oppimaan uutta nimeäni, vaan käyttää mieluummin vanhaa. Emme ole tavanneet sen jälkeen, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä nimeä hän käyttää minusta nykyisin, kun olen kaljuuntunut ja minulla on melko pitkä ja tuuhea parta. Todennäköisesti vierailen puolituttujen muisteloissa ainoana transihmisenä, jonka he tuntevat, jonkinlaisena kuriositeettina, joka tulee mieleen silloin, kun sukupuolivähemmistöt tulevat esille mediassa.
Toisinaan ihmiset ottavat yhteyttä ja kysyvät, mitä minulle kuuluu, kun minulle on ”tapahtunut niin paljon”. Kerron yleensä laveasti työstäni, opinnoistani, lapsistani ja harrastuksistani. Jos joku haluaa tietää transsukupuolisuudestani, on siitä kysyttävä suoraan. Jos todella haluaa tietää, pitää myös olla pokkaa sanoa se ääneen.
En kuitenkaan osaa syyttää näitä ihmisiä. He kasvoivat siellä, missä minäkin, eivätkä kaikki heistä koskaan lähteneet sieltä. Eivät he voi syvään juurtuneille asenteille mitään. En itsekään voinut ennen kuin lähdin.
Kirjoittanut V.P.