Onko rakkaus sivuuttanut minut?
Kuvassa on kirjoittaja Minna ja hänen koiransa Adi. Kuva: Mimosa Puumalainen
Muistan kuinka paljastin 17-vuotiaana puolitutulle omenaviinihiprakassa, etten ollut koskaan seurustellut. Se tuntui nololta ja äärettömän traagiselta. Koin jo jääneeni peruuttamattomasti paitsi jostain merkittävästä.
Keskustelukumppanini kehotti pistämään pikapikaa toimeksi, olinhan melko iäkäs. Onneksi meistä kumpikaan ei tiennyt tuolloin, että tilanteeni tulisi olemaan lähes sama vielä 40-vuotiaana.
Näin aloitin tämän tekstin vuosi sitten, juuri ennen ensimmäistä korona-aaltoa.
Olin päättänyt kirjoittaa aiheesta, josta en ole juuri puhunut ja josta en liiemmin edes halunnut puhua. Pelkäsin jollain tavalla leimaantuvani. Pohdittuani asiaa tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos aihe tuntuu häpeälliseltä, sitä suuremmalla syyllä minun pitäisi puhua siitä. Todennäköisesti aihe koskettaa muitakin ihmisiä.
En ole koskaan ollut vakavassa rakkaussuhteessa. Sillä tarkoitan sitoutunutta suhdetta, johon sisältyy jonkinlainen jaettu ajatus yhteisestä tulevaisuudesta. Tietääkseni en myöskään ole koskaan ollut rakastunut ihmiseen, joka olisi ollut vastavuoroisesti rakastunut minuun.
Sitä, miten näin on päässyt käymään, en ymmärrä oikein itsekään. Tilanteeni uhmaa todennäköisyyksiä.
Rakkaus ei vain osu jokaisen kohdalle, vaikka sitä toivoisi. Sen piti olla tämän kirjoituksen aihe. Halusin kuitenkin pitää tekstin kepeänä. En missään tapauksessa halunnut kuulostaa siltä, että säälisin itseäni tai että kärsisin ikisinkkuudestani kauheasti ja jatkuvasti. Halusin kyseenalaistaa oletuksen, että kaikki aikuiset ihmiset väistämättä ennemmin tai myöhemmin tapaavat jonkun ja perheellistyvät. Tai haluavat perheellistyä.
Sitten tuli koronapandemia ja sen myötä poikkeustila, ja maailma muuttui. Minä muutuin. Ainakin ajatukseni muuttuivat.
Vaikka olen elänyt koko aikuisikäni yksin, olen vain harvoin tuntenut itseni yksinäiseksi. Sivulliseksi tunnen itseni usein. Minulla on ulkopuolisen tarkkailijan identiteetti. Rooli on kuitenkin itse valitsemani ja sopii minulle.
Keväällä 2020 tunsin yksinäisyyden ensimmäistä kertaa puristavan kehollisena olotilana, jota edes rakkaan koirani läsnäolo ei helpottanut. Ensin yhteiskunta sulkeutui fyysisesti. Se ei tuottanut minulle ongelmia. Olen aina viettänyt paljon aikaa yksikseni ihan omasta tahdostani. Sen sijaan en ollut varautunut siihen, kuinka maailma ympärilläni alkoi kääntyä henkisesti sisäänpäin. Oman perheyksikön – tai sen puutteen – merkitys korostui.
En varsinaisesti ollut peloissani, mutta tulin kuitenkin armottoman tietoiseksi siitä, etten voisi itsestään selvästi turvautua kenenkään apuun. En ollut kenenkään significant other. Kukaan ei ollut velvollinen huolehtimaan minusta, jos sairastuisin.
Tuolloin ei vielä tiedetty kuinka pandemia etenisi. Etelä-Euroopassa terveydenhuoltojärjestelmät olivat jo romahtamaisillaan. Jos sama olisi ollut edessä myös Suomessa, ensimmäistä kertaa elämässäni en olisi voinut varmuudella luottaa edes siihen, että yhteiskunta pitäisi minusta huolta.
Uskoin poikkeustilan ryöpyttäneen minusta pintaan läheisyyden tarpeen, jota en ollut aiemmin tunnistanut. Uskoin tarpeen ilmestymisen tarkoittavan sitä, että pohjimmiltani kaipasinkin kumppania.
Aloitin tämä tekstin alusta. Itseironia ja kepeä äänensävy olivat poissa. Tekstini kumpusi niistä mieleni primitiivisistä sopukoista, joissa kumppanuus merkitsi selviytymistä.
Kesän ja syksyn myötä koronatilanne tasaantui. Tuli se mitä kutsuttiin uudeksi normaaliksi. Hätäni hälveni. Tuli muuta tekemistä.
Kun kuukausia myöhemmin palasin tekstin äärelle, en enää tunnistanut kirjoittamaani. ”En minä näin ajattele”, ajattelin. Kuitenkin silloin, sillä hetkellä, kun olin seurannut kuinka valitsemani näppäimet muodostivat nuo merkkijonot läppärini näytöllä, olin ajatellut juuri sillä tavalla. Yritin tavoittaa totuutta, joka kuitenkin näyttäytyi joka hetki erilaisena. Rakkaudentarpeeni ei ollut vakio.
Hylkäsin tekstin. Uskoin, että en voinut kirjoittaa aiheesta, josta en pystynyt rakentamaan loogisesti etenevää tarinaa. Sellaista joka päättyy oivallukseen: näin minä tästä ajattelen!
Kunnes joitakin päiviä sitten luin esseekokoelman Jokin meissä valvoo. Se sai minut kyseenalaistamaan odotuksiani kirjoittamisesta. Hoksasin, että tarinan ei välttämättä tarvitse olla yhtenäinen ollakseen toimiva. Joskus irtonaiset, keskenään jopa yhteensopimattomatkin palaset välittävät lukijalle enemmän kuin kokoonpuristettu lopputulema.
Aloitin tekstin jälleen alusta.
**
Olen psykologin vastaanotolla. Mainitsen, että en ole koskaan kokenut vakavaa rakkaussuhdetta.
”Miltä se sinusta tuntuu?”
Enimmäkseen se ei tunnu.
Kunnes tulee hetki, kun se tuntuu niin, että koko kehoni kurtistuu kokoon eikä keuhkoissani enää kulje ilma eikä suonissani kierrä veri ja olen vain kuori siitä ihmisestä, joka olisin voinut olla, jos joku olisi joskus rakastanut minua.
En tietenkään vastaa näin. En osaa puhua tällä tavalla, vain kirjoittaa.
Myöhemmin mietin, olisiko minusta kasvanut toisenlainen ihminen, jos minulla olisi ollut elämäni varrella kumppaneita, jotka olisivat rakastaneet ja tukeneet minua. Jotka olisivat ehkä saaneet minut näkemään itseni toisin, valoisammin. Olisinko silloin parempi versio itsestäni kuin olen nyt? Olisiko minun ollut helpompi elää itseni kanssa yhdessä toisen ihmisen kanssa?
Toisaalta tiedostan, että olen miellyttämisenhaluinen ja mukaudun helposti, vaikka en haluaisi. Joskus ajattelen, että ainoa keino säilyttää omat ääriviivani on pysytellä yksin.
**
Nuorena sain pojilta huomiota, koska näytin sellaiselta, joka usein huomioidaan. Käytin poikia ja miehiä vain oman heikon itsetuntoni pönkittämiseen. Laskin moniko oli tiettävästi milloinkin ihastunut minuun ja kerroin lukeman mielelläni myös muille.
Olin äärettömän epävarma. Olin itsetuhoinen. En kyennyt näkemään itsessäni mitään hyvää.
Halusin, että joku toinen olisi nähnyt puolestani.
Pari vuotta ennen kolmeakymppiä tajusin etten ole hetero, ja kuvittelin tämän selittävän sen, miksi rakkauselämääni tuntui vaivaavan jatkuva epäonni. En ollutkaan kiinnostunut miehistä. Problem solved. (Nykyisin määrittelen itseni panseksuaaliksi, jos edes määrittelen itseäni.) Pian kuitenkin kävi ilmeiseksi, ettei kyse ollut siitä. Pysyin aivan yhtä sinkkuna kaapista tuloni jälkeen kuin ennen sitä.
Iän myötä itseluottamukseni vahvistui ja huomasin, että kykenen saavuttamaan tavoitteitani ja tekemään minulle mielekkäitä asioita juuri sellaisena kuin olen. En tarvinnutkaan toista ihmistä paikkaamaan puutteitani. Sitä mukaa kun itsearvostukseni lisääntyi tarpeeni löytää kumppani pieneni.
Jos olen joskus puhunut jollekin siitä, että kaipaan rakkaussuhdetta, minulle on sanottu, etten pahemmin vaikuta siltä, että edes haluaisin sitoutua. Mitä tuohon vastaisin?
En halua suhdetta suhteen vuoksi. En halua perustaa perhettä (ellei perheeksi lueta ihminen ja koira). En halua kumppania siksi, että minun ei tarvitsisi olla yksin (paitsi jos on koronapandemia, ilmeisesti).
Haluan tavata ihmisen, jonka kanssa olen yhdessä jotain enemmän kuin olen yksin.
**
Saatan seurassakin kadota mieleni sisään. Pystyn kuvittelemaan erilaisia tunteita, ihmisiä ja skenaarioita, jotka tuntuvat minusta hyvin todellisilta. Sisäistä maailmaani on hyvin vaikea avata muille.
Vilkkaan mielikuvitukseni ansiosta minulla saattaa olla keskimääräistä pienempi tarve kokea asioita – myös romanttisia suhteita – oikeasti.
Vai onko sittenkin kyse siitä, että tiedän, ettei todellisuus toimi samalla tavalla kuin mielikuvitukseni? Että oikeassa elämässä en voi kontrolloida sitä, mitä muut ihmiset tuntevat tai kuinka he valitsevat toimia.
En edelleenkään tiedä, tapaanko koskaan ihmistä, johon rakastun ja joka vastavuoroisesti rakastuu minuun.
En myöskään tiedä mitä ajattelen rakkaudesta vuoden päästä tai huomenna.
Kirjoittanut Minna Kortesmaa
Instagram: @minna.kortesmaa
Kirjoittaja on viestintäihminen ja yksi Näkymän perustajista.
Lue lisää tältä kirjoittajalta:
Hetero, kieli pois kurkustani
