Seksuaalisella väkivallalla on monet kasvot

SISÄLTÖVAROITUS: Raiskaus

Jos olet kokenut seksuaalista väkivaltaa, tukea saat esimerkiksi Setan sivuilla listatuilta tahoilta.

Tämä ei ole kertomus raiskauksesta. Tämä on kertomus havahtumisesta, hyväksymisestä ja ennen kaikkea selviytymisestä. Kertomus siitä, miten ymmärsin, että minut on raiskattu, ja miten selvisin siitä. 

Minulle on opetettu, ettei yöllä saa kulkea yksin, varsinkaan puistossa, ja että raiskaajat vaanivat pimeydessä. Minua ei raiskattu puistossa eikä tekijä ollut pensaissa lymyillyt tuntematon mies. Raiskaaja oli entinen tyttöystäväni ja tekopaikka oli meidän sänkymme, johon rojahdin illanistujaisten päätteeksi.

Olimme jo eronneet, mutta muutto erilleen oli vielä kesken. Harkitsimme jopa kämppiksinä jatkamista. Seuraavana aamuna hän kliseisesti totesi, ettei tiennyt mikä häneen meni. Taisi jopa pahoitella. Myöhemmin samana päivänä yritin kertoa tapahtuneesta ihmiselle, joka kuitenkin torjui kertomani tuen tarjoamisen sijaan. Hän ei halunnut kuulla. 

En ole koskaan osannut kysyä tältä ihmiseltä, miksi hän torjui hätäni. Ehkä hänellä ei ollut voimavaroja kohdata sitä. Tuon puhelun jälkeen en enää yrittänyt kertoa kenellekään asiasta ja hiljalleen uskottelin itselleni, että koko juttu oli pelkkä väärinkäsitys, joka johti tavallista rajumpaan seksiin. Rikottu mieli sepittää synkkiä satuja. Satuja siitä, miten olin itse syypää tapahtuneeseen. En vastustellut riittävästi, en huutanut enkä potkinut. Satuja siitä, miten raiskaaja ei ymmärtänyt tekoaan.

Palasin menneeseen vuotta myöhemmin keskustellessani ystäväni kanssa raiskauksen määritelmästä. Kun olin kertonut tapahtuneesta, ystäväni istui hiljaa ikuisuudelta tuntuneen hetken ja pyöritteli tulitikkua sormissaan. Kun hän lopulta totesi, että hänen mielestään olin juuri kuvaillut raiskauksen, kiistin sen kiihkeästi väittäen, että hän käsitti kertomani väärin. 

Vuoden kuluttua tuosta keskustelusta kuitenkin hakeuduin ystäväni tukemana terapiaan raiskauskriisikeskus Tukinaiseen. Syynä terapiaan hakeutumiselle oli raiskauksen aiheuttama psyykkinen oireilu. Näin painajaisia, en pystynyt opiskelemaan ja kärsin kovista päänsäryistä. Vasta tässä vaiheessa sain terapeutin avulla aloitettua prosessin, jonka lopputuloksena kykenin hyväksymään tapahtuneen. Sanomaan ääneen sen, että minut on raiskattu ja että syy ei ollut minun.

En koskaan tehnyt rikosilmoitusta saati käsitellyt asiaa entisen tyttöystäväni kanssa. Onneksi kuitenkin kykenin muuttamaan pois asunnostamme heti seuraavalla viikolla. Rikosilmoituksen teko kaatui tietoon siitä, kuinka harvoin raiskauksesta annetaan oikeudessa tuomio niissäkin tapauksissa, joissa tekijä on mies. Uskottelin itselleni, etten voisi mitenkään todistaa tapahtunutta, kun raiskaaja oli nainen. En kyennyt luottamaan poliisiin. Koin myös, että rikosilmoitus olisi langettanut varjon naisten välisistä suhteista käytävän keskustelun ylle. Suhteemme oli näyttänyt ulospäin hyvältä. En halunnut tuoda julki väkivaltaista totuutta.

Toisinaan kadun, etten tehnyt rikosilmoitusta. Ilmoitus olisi ollut tärkeää tilastoida, vaikka se ei olisikaan johtanut syytteeseen ja tuomioon. Vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita sitä, että vähemmistön sisäisiä ongelmia ei tulisi nostaa näkyviin. Väkivaltaa esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikenlaisissa suhteissa. Naisten väliset suhteet eivät ole niistä poikkeus. 

Raiskauksesta on nyt aikaa lähes 20 vuotta ja opettelen edelleen olemaan keksimättä selityksiä sille, miksi se tapahtui. Ei ole merkityksellistä, mitä sanoin ennen tapahtumasarjan alkua. Merkitystä ei ole myöskään sillä, että olin juonut tai että eron syynä oli ollut minun uskottomuuteni ja että erosimme minun toiveestani. Raiskaus tapahtui, koska entinen tyttöystäväni päätti raiskata minut. Raiskaaja ei aina ole se ventovieras, josta varoitetaan. Joskus se on ihminen, jota ei osaa pelätä. Ihminen, jota on rakastanut. Jokainen raiskaus on omanlaisensa painajainen eikä raiskaajan kuvaa löydä tietosanakirjasta. 

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että raiskauksesta voi selvitä, vaikka kokemusta kantaakin mukanaan loppuelämän. Yksin jääminen on kuitenkin myrkyllistä. En olisi päässyt eroon häpeästä ja itsesyytöksistä ilman ammattiapua. Joudun vieläkin muistuttamaan itseäni siitä, että tapahtunut ei ollut minun syytäni eikä häpeä teosta kuulu minulle vaan raiskaajalle.  

Tästä huolimatta haluan kertoa tarinani anonyyminä. Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole nimetä syyllistä. Kerron kokemukseni, koska toivon saman kokeneiden voivan saada siitä vertaistukea. Haluan tarinani kautta korostaa, kuinka tärkeää toipumisen kannalta on pyytää ja saada apua. Sillä, kuka minä olen, ei ole tämän sanoman kannalta merkitystä.

Tekstin kirjoittaja haluaa pysyä nimettömänä.