Tervemenoa, läskiviha!

SISÄLTÖVAROITUS: Läskiviha, läskifobia, laihdutuspuhe

(Tämän tekstin kirjoittaminen itketti, ahdisti, hävetti ja otti moninkertaisen ajan siihen nähden, mihin olin ajatuksissani varautunut. Mutta nyt kun se on tekstinä, olo on helpottunut – ja hieman pelokas, sillä näin vereslihalla itsensä muille näyttäminen on pelottavaa.)

Vuosi 2014. Seison vessassa ja tuijotan vuoroin vaa'an lukemaa, vuoroin alastonta itseäni peilistä. Tuijotan. Yritän pakottaa itseäni, peilikuvaa ja sitä pahuksen lukemaa puntarissa pienemmiksi. Edes vähän. Mielellään paljon. Ja oikeastihan vuosi olisi voinut olla melkein mikä vain vuosi elämästäni. Mikä vain. Vaikka 1996, jonne sijoittuu ensimmäinen varma muistoni näistä oloista – olin 6-vuotias.

Olin lapsena sitä tyyppiä, joka kasvoi muita aikaisemmin, ja vaikka kyseessä oli pitkään lähinnä ero pituudessa ja kengän numerossa, sain palautetta siitä, että olin muita isompi. Tämä ei olisi ollut ongelma, ellen olisi jännästi jostain imuroinut ajatteluuni rinnastusta, että iso on yhtä kuin lihava, mikä taas on yhtä kuin huono. Jo ennen kouluikää tuntui nololta, kun roolivaatteista vain isoimmat menivät päälleni, en mahtunutkaan sutjakasti solahtamaan samasta lumitunnelista kuin muut, tai kun kiikkulaudassa kukaan ei halunnut keinua kanssani yksin, vaan aina huudettiin "lisää painajia" mukaan, että minut saatiin nousemaan maasta. Kun soppaan lisättiin vielä aikainen murrosikä ja ihan kohtalaisiksi pullahtaneet rinnat ja pylly, niin olin auttamatta naurettava friikki muiden heiluessa vielä ympäriinsä varsamaisen honteloina.

Viimeistään heroin chic -mallien esiinmarssin alkaessa opin, että vain laihuus on tavoittelemisen arvoinen lihamajan muoto. Aloin karsastaa kiloja (kuviteltuja tai todellisia) paitsi itsessäni myös muissa: mielessäni kritisoin pyöreämpien luokkakavereiden makkaroita, vertasin itseäni loputtomasti mielestäni lihaviin eli siis rumiin ja kelpaamattomiin ihmisiin ja yritin saada selville heidän painojaan ja vaatekokojaan, jotta minulla olisi jotain todellista, mitä pitää itselleni kulloisenakin ehdottomana takarajana. "Niin kauan, kun olen vähemmän kuin niin ja näin iso, minulla on toivoa." 

Tämä äärettömän myrkyllinen ajattelutapa laajeni myös koskemaan sitä, kuka voi olla viehättävä. Eikä siis vain sitä, voinko minä olla viehättävä, vaan myös sitä, ketä minä voin pitää viehättävänä – jos kiimaviisari värähti hiemankin jonkun edes normaalipainoisen kohdalla, koin siitä valtavaa häpeää. Kun mielestäni lukion söpöin mimmi oli pehmeäpiirteinen kiharapää hopparikuteissaan, oli se kriisi. En ollut edes ulkona kaapista ja SILTI soimasin itseäni tunteista väärää kehotyyppiä kohtaan.

Kun ihastuin miehiin, olivat he usein isoja. Karvaisen kookkaan äijän sylissä tunsin itseni vähemmän isoksi, molempien vaatteita kuivumasta viikatessani pystyin tyytyväisenä vertaamaan, miten paljon pienempiä omat vaatteeni olivat. Jos tai kun ero paitakokojen välillä kapeni, kiristyi itsetuntoni ympärillä vanne ja teki olon vaikeaksi. Jojoilu ja nälistämiskuurit eivät kuitenkaan (tietenkään) tuoneet mitään oikeita ratkaisuja, sotkivat vain jo vallan muista syistä valmiiksi kivuliasta suhdettani ruokaan. Minulla on yhä valtavia vaikeuksia olla syömättä tarjolla olevaa herkkua kunnes se loppuu kokonaan, vaikka olisin ollut jo hyvän aikaa ähkytäynnä.

Aika ja terapia (kiitos Lohjan psykiatria) kuitenkin auttoivat ajatussolmujen ja tunnelukkojen kanssa, ja aloin uskaltaa myöntää paitsi itselleni myös muille, että ihania tunteita vatsanpohjassa herättävät typyistä myös ne reitevämmät, pyllykkäämmät, allikkaammat, mahakkaammat kuukasvot. Ja että myös muut kuin monen äxällän vaatteita käyttävät miehet on tosi jees. (Muusujen olemassaolosta en vielä tällöin tiennyt mitään, mutta nyt, ah, ne kans kaikissa pakkauskoissa.) Ja että vaikka luuharjanteet on älyttömän kauniita, niin sen ei tarvi tarkoittaa sitä, että kaikkien luiden pitäis näkyä. Ja kun tätä oivallusta seuraavien vuosien aikana mun ihailun kohteita ei tuomittu, vaan myös yhdyttiin mukaan huokailemaan "ah joo uuh on se söpö liips lääps", pystyin pikkuhiljaa alkaa tuhoamaan myös itseeni kohdistamaani läskivihapuhetta.

Nyt, itselempeyden vuonna 2023, kun aika moni kehoja arvosteleva ajautusvinoumani on haastettu ja ehkä oikaisukäsiteltykin, olen ollut omissa nahoissani onnellisempi kuin koskaan. Jo viime kesänä, henkilökohtaisena Hot Gurl Summerinani, laajensin vaatekaappiini lapsuudesta palanneen hitin eli napapaidat, eikä kukaan kuollut masuni tai jenkkani nähdessään. 

Se, miten mun puoliso ihailee mua rakastavasti, kun fiilaan itteeni peilin eessä ennen kuin lähetään ulos, ois joskus vaikka viiskin vuotta sitten tuntunut mahdottomalta edes haaveilla. Mut mä fiilaan itteeni, ja miks en fiilais, kun (Matriarkaattia mukaillen) oon näin lääh. Ja samalla mulle on avautunut se, että mulle tekee hyvää olla sukupuoli- ja seksuaali-identiteettieni lisäksi jotenkin rauhassa ja rakastava myös kehoni kanssa… että… hiljaa läskifobiset huutelijat sekä maailmassa että omassa takaraivossa. Mä oon just näin oikein!

Kirjoittanut Ouva Kotkanoja

Instagram: @thedaysofchaos