Pride herätti uinuvan queeriloni

Auringonnousu kirjoittajan ikuistamana kotimatkalla Naistenbileistä kesällä 2019.

Minulla on pitkään ollut tekeillä teksti, joka käsittelee sateenkaariyhteisöä, sen luonnetta ja siihen kuulumisen herättämiä tunteita. Siis esimerkiksi sitä, onko yhtenäistä sateenkaariyhteisöä olemassa, miten sateenkaariyhteisön olemassaoloa aitona yhteisönä voisi vahvistaa ja miksi ei tunnu siltä, että olisin aidosti osa jotakin yhteisöä.

Yritin kirjoittaa tekstin valmiiksi Helsinki Pride -viikolla julkaistavaksi. Halusin vuodattaa kaiken sydänvereni siitä, miten sateenkaariyhteisö ja siitä esimerkiksi erilaisissa sarjoissa luotu kuva, jossa jokaiselle hylkiölle ja vetäytyvällekin luonteelle löytyy lämmin ja turvallinen valittu perhe, luovat ainakin minulle kokemuksen ulkopuolisuudesta. Minulla ei koskaan ole ollut valittua perhettä. Helsinki Priden kampanjointi (“ei yhtä ilman kaikkia’”) tuntui vain vahvistavan kuvaa aktiivisesti mukaan kutsuvasta sateenkaariyhteisöstä. Silti minusta ei tuntunut, että minut on kutsuttu mukaan. Pride-viikon keskiviikkona ryvin omassa onnettomuudessani. Huutoitkin sohvalle käpertyneenä sitä, että pride aiheutti vain entistä suuremman yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen.

Olen jo pidempään jollakin tavalla irtaantunut sateenkaarikulttuurista. Olen ajatellut, että syynä – ainakin osittain – on ollut se, etten ole varsinaisesti seurustellut moneen vuoteen. Romanttisen kumppanin kanssa omaa sateenkaarevuutta voi juhlistaa vuoden jokaisena päivänä aivan kaikkialla. Voi esimerkiksi suukottaa ruokakaupan hyllyjen välissä, istua vähän liian lähekkäin puistonpenkillä tai kulkea käsikädessä (kahta viimeistä olen kyllä onneksi voinut toteuttaa rakkaan ystäväni kanssa).

Juuri pienet arkeen lomittuvat läheisyyden ja rakkauden osoitukset ovat aikaisemmin olleet minulle tapa juhlistaa omaa olemassaoloani, ja pride on ollut vain yksi juhlistamisen tapa muiden joukossa. Siksi romanttisen suhteen puuttuminen on aiheuttanut myös sisäistä erkaantumista omasta identiteetistä. Miten voin ilmentää lesbouttani, jos en voi näyttää sitä rakastamani ihmisen kautta?

Erkaantumisen vuoksi pride-kuukausi ja -viikko aiheuttivat paineita. Juuri nyt pitäisi tuntea kaikkein vahvinta ylpeyttä omasta identiteetistä ja yhteyttä siihen. Pitäisi olla kovaääninen siitä, kuka ja millainen minä olen. Mutta oman identiteetin juhlistaminen tuntui vaikealta, koska kukaan ei kutsunut juuri minua mukaan. Kukaan ei kysynyt, lähdenkö mukaan seuraamaan paneelikeskustelua tai tapaamaan muita sateenkaari-ihmisiä keskustelutilaisuuteen.

Helsinki Pridellä on ollut minulle suuri merkitys, joten kaikesta huolimatta halusin osallistua. Niinpä pride-viikon perjantaina otin itseäni niskasta kiinni ja pistäydyin parissa pride-tapahtumassa ennen Naistenbileisiin siirtymistä.

Jo Kaivopuistossa etkoilla (pari kaveria oli juomassa kaljaa ja liityin heidän seuraansa hetkeksi) muutaman vuoden takainen Tinder-match, jonka kanssa olin käynyt muutamilla treffeillä, pysähtyi pitkäksi aikaa vaihtamaan kuulumisia. Samat jatkui bileisiin päästyäni. Ennen eteisestä pidemmälle pääsyä olin törmännyt jo ainakin kolmeen etäiseen tuttuun, joista jokainen tervehti iloisesti. Halattiin, vaihdettiin kuulumisia ja loppuun huikattiin, että olipa ihana nähdä pitkästä aikaa.

Sama jatkui koko illan. Tuntui, että joka toinen ihminen oli tuttu ja että myös sellaiset tutut, joita ei ehkä kadulla edes moikkaisi, olivatkin läheisiä ihmisiä, minun ihmisiäni. Kun kolmen jälkeen yöllä pyöräilin kotiin Helsingin keskustan läpi auringon noustessa, hymyilin koko matkan.

Jos olin aikaisemmin viikolla epäröinyt kulkueeseen osallistumista, koska en ollut varma, kenen seurassa siellä olisin, ei tästä huolesta ollut lauantaiaamuna häivähdystäkään jäljellä. Koko kulkueen ja puistojuhlan ajan iloitsin ja nautin siitä, miten iloisia kaikki olivat. Kukaan ei katsonut ohi minusta, vaan vastaantulijoita katsottiin silmiin hymyillen. Olimme kaikki paikalla yhdessä, toistemme kanssa.

Perjantaina alkaneesta hyvästä olosta innostuneena päätin vielä lähteä erään ystäväni kanssa Päätösbileisiin. Ystävä, jonka kanssa olin bileissä, on tunnettu suorasainaisuudestaan, ja hän alkoikin pian hiillostaa minua Naistenbileiden tarjonnasta ja sitten sättiä siitä, että en ollut hoksannut edes pitää silmiäni auki. Niinpä kuuntelin hänen neuvoaan ja tanssilattialle päästyämme kiinnitin huomiota viehättävään henkilöön hieman meidän edessämme.

Paria tuntia myöhemmin kuljimme tuon ihmisen kanssa käsikädessä läpi öisen Helsingin. Helsinki tuntui kotoisammalta ja läsnäolevammalta kuin yleensä. Matkalla raitiovaunuun ohitimme joukon kivijalkaliikkeen portaalle pysähtyneitä pride-juhlijoita. He huusivat peräämme “ootte ihania”, ja sydämessäni läikähti, koska samalla tavalla nähdyksi en ole pitkään aikaan kokenut tulleeni. Siinä hetkessä minusta tuntui rohkeammalta kuin aikoihin.

Ja vaikka minulla ei juuri koskaan ole yöllä Helsingissä turvaton olo, tuona yönä tuntui, että koko kaupunki oli meidän puolellamme. Koko kehossani heräsi pitkään uinunut tunne siitä, että saan olla olemassa, eikä tuo tunne liittynyt pelkästään lesbouteen, vaan ylipäänsä olemiseen. Se oli tervetullut, abstrakti tunne, joka kertoi minulle, että kaikki on hyvin.

Pride-viikon jälkeen olen taas tuntenut kuplivaa ja jatkuvaa iloa ja riemua siitä, kuka olen. Tunnen taas kuuluvani johonkin. Eikä tämä kuulumisen tunne johdu ainoastaan siitä, että tapasin kiehtovan ihmisen, jonka kanssa olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä ensitapaamisemme jälkeenkin. Ennen kaikkea tunne syntyi siitä, että pitkästä aikaa uskalsin kohdata ihmisiä avoimesti ja iloisella mielellä, ilman pelkoa. Uskalsin tarttua siihen kutsuun, joka hymyinä minulle osoitettiin. En piiloutunut epävarmuuteni taakse vaan juhlin, riemuitsin ja ilakoin yhdessä. Halusin kuulua.