Rintakehän maskulinisaatio oli elämäni luonnollisin asia!
Niin kauan kuin minulla on ollut rinnat olen vain halunnut niistä eroon. Ne eivät sovi minulle, aiheuttavat kehodysforiaa ja representoivat sukupuoltani väärin. Koko aikuisikäni olen vierastanut ja hävennyt omia rintojani. Viikko sitten pääsin vihdoinkin leikkaukseen, jota kutsutaan mastektomiaksi tai rintakehän maskulinisaatioksi. Leikkauksen lopputulemana pääsin lopullisesti eroon rinnoistani. Minulle leikkaus oli luonnollisinta mitä olen koskaan kokenut. Kuin palaset elämässäni olisivat vihdoin loksahtaneet paikoilleen. Useat ihmiset, jotka tuntevat minut hyvin, ovat sanoneet leikkaukseni jälkeen, että no nyt sä näytät ihan itseltäsi!
Tästä huolimatta koin jännällä tavalla ikään kuin identiteettini uudestisyntymän. Minulle itselleni transsukupuolisuuteni on aina ollut itsestään selvää, mutta kokemukseni ei ole välittynyt oman pääni ulkopuolelle. Kadulla kumppanini kanssa käsi kädessä kulkiessani moni on saattanut lokeroida meidät lesbopariksi, mitä emme ole. Sukupuolen moninaisuus tai transihmisyys – saatikka seksuaalinen suuntautuminen – kun ei välttämättä näy päällepäin. Tavallaan minulle on yhdentekevää, mitä tuntemattomat ajattelevat kadulla minusta tai kumppanistani, mutta tunnen silti euforiaa siitä, että olen nyt myös ulkoisesti askeleen lähempänä sitä mitä koen olevani sisäisesti.
Mietin, kirjoittaisinko Näkymään henkisestä matkastani transpolille ja mastektomiaan vai keskittyisinkö käytännön asioihin. Valitsin tällä kertaa käytännön asiat, koska mielestäni ne kuvastavat prosessin arkisuutta parhaiten. Aloitin oman prosessini transpolilta, missä olen jo usean vuoden ajan saanut käydä keskustelemassa lukuisten eri hoitajien kanssa ja kertoa jokaiselle sukupuolen kokemuksestani yhä uudestaan ja uudestaan. Konkreettisia asioita tapahtui mielestäni liian vähän, joten lopulta hakeuduin yksityisen plastiikkakirurgin vastaanotolle rintakehän maskulinisaatioon. En ole vielä tätä kirjoittaessa saanut transpolilta diagnoosia, joka mahdollistaisi leikkaukseen pääsyn julkisella puolella. Yksityissairaaloissa leikkaukseen kuitenkin pääsee ilman diagnoosiakin – silloin toki diagnoosin sijaan vaaditaan rahaa. Siinä ajassa, kun hitaasti etenevät ja loputtomilta tuntuneet keskustelut junnasivat paikallaan transpolilla, olin työssäkäyvänä ehtinyt jo säästää tarvittavat varat.
Olin lukenut paljon kauhutarinoita siitä, kuinka mastektomian jälkeen voi joutua sänkypotilaaksi viikkokausiksi ja kuinka leikkauksen jälkeen ei edes välttämättä pysty nostamaan itse housujaan vessassa käynnin jälkeen. Olin varautunut pahimpaan, ostanut kaapit täyteen ruokaa, lääkkeitä, lisäravinteita, vitamiineja, oksennuspusseja ja ergonomisia tyynyjä sekä optimoinut arkeni niin, että joku on kanssani 24/7 koko ensimmäisen viikon ajan. Olin tyhjentänyt kalenterini kolmeksi viikoksi ja valmistautunut olemaan tosi sairas tosi pitkään. Onneksi iso osa varotoimenpiteistäni oli turhia, ja pystyin muun muassa käymään itsenäisesti vessassa jo ensimmäisestä illasta lähtien. Olin elänyt rintojeni kanssa vasten tahtoani kaksikymmentä vuotta, joten ehkäpä lopulliset jäähyväiset aiheuttivat niin suuren ilon purkauksen, että paraneminen olikin odotettua helpompaa.
(Kaksi päivää edellisen kappaleen kirjoittamisen jälkeen toipumisessa tulikin pieni takapakki, joka vei minut päivystyksen kautta takaisin sairaalapetiin. Onneksi kunnallinen terveydenhuolto toimi nopeasti – ja yllätyksekseni myös transsensitiivisesti – ja pääsin nopeasti takaisin kotiin jatkamaan toipumista.)
Nyt, reilu viikko leikkauksen jälkeen en vielä pysty kantamaan kauppakasseja (tai mitään muutakaan painavaa), kävelemään yli kilometriä läkähtymättä, juoksemaan tai käymään kuntosalilla tai nukkumaan kyljelläni. En pysty ottamaan kumppanini lapsia syliin tai riehumaan heidän kanssaan, käymään töissä täyspäiväisesti, enkä tyhjentämään astianpesukonetta tai roskista. Mutta pystyn käymään itsenäisesti vessassa, suihkussa ja pienillä kävelyillä. Pystyn käyttämään hyvin istuvia kauluspaitoja ja katsomaan itseäni peilistä täynnä tyytyväisyyttä (ennen koin lähinnä kehodysforiaa). Pystyn suunnittelemaan ensi kesää ja paidattomia/yläosattomia päiviä uimarannalla. Pystyn iloitsemaan itsestäni aivan uudella tavalla ja seisomaan henkisillä jaloillani vahvemmin kuin ikinä aiemmin.
Rintani leikkasi pois arvostettu plastiikkakirurgi, joka tekee vuodessa lähemmäs seitsemänkymmentä rintakehän maskulinisaatiota. Heti leikkauksen jälkeen hän kävi katsomassa minua sairaalan heräämössä ja totesi: “Tulee kyllä todella virtaviivainen rintakehä, ai että.” Hän ihaili kädenjälkeään, ja niin minäkin. Vaikka kumpikin meistä katsoi tulosta omasta perspektiivistään, oma lehmä ojassa, hetki oli euforinen ja upea.
Koen oman transprosessini ennen kaikkea voimaannuttavana. Pääsen koko ajan pienin askelin kohti sitä, kuka sisimmässäni koen olevani. Tällä hetkellä suurin unelmani olisi järjestää euforisen kokemukseni kunniaksi päiviä kestävä suuri festivaali täynnä shampanjaa, ilotulituksia, musiikkia, klubittamista, huutoa ja naurua ja elämän tulessa palamista.
Kirjoittanut Aino
Instagram: @ainosto
Kirjoittaja on yksi Näkymän perustajista.
Lue lisää tältä kirjoittajalta:
Lopetin elämäni käsikirjoittamisen
Olen (taas) sinkku
Rakkaus syttyi väittelystä
En ole nainen
Olenko maailman ainoa eronnut queer?
