Sateenkaarikilpatanssi purki stereotyyppisiä käsityksiäni sukupuolesta

Kirjoittaja Saila (oik.) tanssiparinsa kanssa Eurogames-kilpailuissa Roomassa vuonna 2019. Kuva: Sandra Broborn

”Eli sä haluat olla mies?” ”Anteeksi mitä? En halua olla mies. Sanoin, että haluan viedä.” En edes muista, kuinka monta kertaa minua on kutsuttu mieheksi siksi, että olen halunnut tanssia naisen kanssa, viedä. 

Aloitin kilpatanssiharrastuksen vasta aikuisiällä. Vuoden 2016 Pride-lavatansseissa eräs nainen pyysi minua tanssimaan ja jouduin harmikseni toteamaan, etten osaa. Olin koko illan ihaillut lattialla pyöriviä pareja ja miettinyt, miten hienoa olisi joskus tanssia naisen kanssa noin. Uusi tuttavuuteni vinkkasi minulle sateenkaariparitanssikurssista, jolle ilmoittauduinkin heti, vaikkei minulla ollut edes paria. Enää en osaa edes kuvitella, millaista elämäni olisi ilman tanssia. 

Tanssi on avannut minulle kokonaan uuden maailman, jossa olen voinut vapaasti tutkia omaa identiteettiäni, pinttyneitä stereotyyppisiä käsityksiäni sukupuolesta sekä lukemattomia mahdollisuuksia ilmaista omaa sukupuoltani ja seksuaalisuuttani. 

Aloitin tanssimalla vaihdellen viejän ja seuraajan roolissa ja olin melko hukassa oman tanssijan identiteettini kanssa. Jatkuva roolinvaihto yhdistettynä poissaoloihin ja kuuden eri tanssilajin peruskuvioiden opetteluun ei omalla kohdallani ollut kovin toimiva ratkaisu. En oppinut juuri mitään. Sain onneksi yllättäen parikseni kokeneemman viejän, jolta löytyi intoa opettaa minua tanssituntien ulkopuolellakin. Heittäydyin antaumuksella seuraajan rooliin ja tunsin itseni prinsessaksi. Ensimmäistä kertaa kaapista tuloni jälkeen koin feminiinisyyteni olevan hyväksyttyä. 

Olin teini-iästä lähtien tykännyt käyttää mekkoja, korkokenkiä ja meikkiä, vaikka se jostain syystä se tuntui epäsopivalta lesbolle ja olinkin pitkään epävarma feminiinisen puoleni näyttämisestä. Lattaritansseissa feminiinisyyden ja maskuliinisuuden korostaminen on kuitenkin yleistä ja joskus jopa toivottavaa. Feminiinisyyttä ilmaistaan tietynlaisilla käden ojennuksilla, lantion liikeratoina ja pehmeänä elekielenä. Tanssiessa feminiininen rooli ja seuraaminen antavat myös luvan odottaa, antautua ja aistia. 

Seuraaminen oli ihanaa ja sai minut rentoutumaan, mutta  vuoden kuluttua olin taas ilman tanssiparia. Koska vapaita viejiä ei tuntunut löytyvän mistään, päädyin samassa tilanteessa olevan ystäväni kanssa hätäratkaisuun. Alkaisimme tanssia yhdessä niin, että minä vien lattari- ja hän vakiotansseissa. Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Luulin ihan tosissani, etten voisi oppia viemään, ja pinttyneet stereotypiset käsitykseni sukupuolirooleista nousivat uudelleen pintaan. Kuvittelin, että viejän täytyy – niin eleiltään kuin olemukseltaankin – olla tanssiessa se maskuliinisempi osapuoli. Tulevista tanssikisoistakin katosi hohto, kun kuvittelin itseni tanssimassa housupuvussa ihanan hapsumekon sijaan. 

Sitkeän harjoittelun tuloksena sisältäni kuoriutui kuitenkin määrätietoinen viejä, joka nauttii päivä päivältä enemmän siitä, että saa tanssiparinsa liikkumaan juuri sinne, minne haluaa. Viejän rooliin hyppääminen on ollut monella tapaa voimaannuttava kokemus, ja kahdessa eri roolissa tanssiminen on luonnollisesti avannut lisää mahdollisuuksia myös erilaisissa tanssitapahtumissa. Viejänäkin puen mekon päälleni ja olen ylpeä feminiinisyydestäni. 

Sateenkaarikuplan ulkopuolella tanssimaailma on kuitenkin vielä hyvin normatiivinen. Tähän ilmiöön olen törmännyt lukemattomia kertoja, mutta erityisen karvaasti sen sain kokea, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa kokeilemaan paribachataa ja -salsaa ihan tavallisessa helsinkiläisessä tanssikoulussa. 

Sydämeni hakkasi jo valmiiksi, koska tiesin, mitä opettaja tunnin alussa sanoisi: ”Miehet vasemmalle ja naiset oikealle.” Olin valmistautunut tähän ja selviäisin. Minun piti vain pysyä sitkeästi vasemmalla ja hän ymmärtäisi kyllä. Opettaja kuitenkin katsoi minua ja komensi toiselle puolelle. Keräsin rohkeuteni ja sanoin haluavani viedä. Kaikki minulle entuudestaan tuntemattomat tanssijat tuijottivat minua, enkä kehdannut katsoa takaisin. Halusin vain tunnin alkavan mahdollisimman pian ja huomion siirtyvän vihdoinkin muualle, mutta opettaja sanoikin: ”Vieminen on liian vaikeaa naisille.” 

Kiusallisten minuuttien jälkeen sain lopulta tanssia tunnin viejän roolissa päättäväisyyteni ansiosta, eivätkä edellä mainitun kaltaiset seksistiset ja syrjivät kommentit saa minua pysymään poissa tanssilattioilta jatkossakaan. Aion astella paikalle omana itsenäni, aiheuttaa hämmennystä ja vaatia oikeuksia itselleni ja muille tulevaisuudessakin. Tunti tunnilta, tanssi tanssilta, ihmiset tulevat oppimaan, etten anna periksi ennen kuin kaikki saavat nauttia tanssista sellaisina kuin ovat.

Kirjoittanut Saila

Lue lisää tältä kirjoittajalta:
Ope on homo