En enää jaksa olla sinkku

Kuvassa on kirjoittaja Veera Lapinlahdella Helsingissä.

Luin viikonloppuna Helsingin sanomista Koko Hubaran haastattelun, jossa Hubara kertoo turhautumisestaan deittailuun. Haastattelua lukiessani mietin moneen otteeseen, että olisin voinut sanoa itse aivan samat asiat. Ehkä kaikkein eniten samaistuin siihen, miten Hubara kuvaa Tinder-kulttuuria: monikaan ei tunnu etsivän Tinderistä oikeastaan mitään. Siellä vain ollaan. Pohdin itse monesti Tinderiä selaillessani, testaillaanko siellä vain omaa markkina-arvoa tai tsekkaillaan tarjontaa, koska usein en saa vastausta edes ensimmäiseen viestiin. Lisäksi moni tuntuu etsivän lähinnä seikkailua ja leikkikavereita.

Kyllä minunkin elämässäni on tilaa seikkailulle ja leikkikavereille. Haluaisin kuitenkin löytää elämääni jotain pysyvää ja sitoutunutta. Haluan jakaa elämäni toisen ihmisen kanssa, tehdä yhteisiä suunnitelmia ja ehkä hankkia lapsia.

Jos minulla ei olisi kaipuuta löytää kumppania, en deittailisi.

En kaipaa satumaista rakkautta, joka tuntuu luissa ja ytimissä ja pakahduttaa joka toisella sisäänhengityksellä. En kaipaa intohimoa, joka peittoaa alleen kaikki muut tunteet. En kaipaa virheetöntä ihmistä, jonka kanssa elämä olisi ainoastaan helppoa.

Kaipaan kumppanuutta sen kaikkine puolineen, iloineen ja suruineen, onnen hetkineen ja riitoineen. Kaipaan pysyvyyttä. Haluan vierelleni ihmisen, joka haluaa olla minun kanssani juuri siksi, että minä olen minä. Haluan jakaa elämäni ihmisen kanssa, josta saan vastusta sekä älyllisissä keskusteluissa että hulluttelussa. Haluan elää elämää, jossa maailmaan ja sen ilmiöihin suhtaudutaan samaan aikaan kriittisesti ja analyyttisesti sekä iloiten ja nauraen.

Erosin edellisestä pidemmästä parisuhteestani vajaat kaksi ja puoli vuotta sitten. Olen sen jälkeen kasvanut ja kehittynyt valtavasti. Olen tutustunut itseeni uudella tavalla ja opetellut tunnistamaan ja pitämään omista rajoistani kiinni. Olen edelleen keskeneräinen, mutta en mielestäni yhtään sen keskeneräisempi kuin ihmiset keskimäärin.

Olen kärsinyt suurimman osan elämästäni vähintään ajoittaisesta riipivästä yksinäisyyden tunteesta. Teininä ja parikymppisenä ajattelin, että yksinäisyyden tunne kumpusi kumppanin puutteesta. Sitten aloin seurustella, erosin ja aloin seurustella uudestaan. Kumppaneita löytyi, mutta tunsin edelleen yksinäisyyttä. Opin, että yksinäisyyteni syyt ovat syvemmällä.

Olen oppinut erottamaan toisistaan yksinäisyyden ja yksin olemisen. Olen oppinut nauttimaan itsekseni olemisesta ja huomannut, että tarvitsen paljon omaa tilaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin olla vain yksin. Se että yksinäisyys pohjimmiltaan kumpuaa jostain muusta, ei myöskään tarkoita että sinkkuus ei yksinäisyyden tunnetta lisäisi.

Koska olen sinkkuna ollessani aidosti opetellut tuntemaan itseni paremmin, minua loukkaavat jotkin kommentit joita saan ystäviltäni kuulla, kun valittelen sinkkuuteen ja deittailun vastoinkäymisiin liittyvää turhautumista ja surua. Olen kyllästynyt “kyllä sä vielä löydät sen oikean” -tokaisuihin, joiden ajatellaan olevan lohdutuksia, kun olen tullut jälleen torjutuksi suhteessa, johon olin ehtinyt alkaa uskoa. Entä jos en löydä? En jaksa enää yhtäkään “kyllä parisuhteessakin voi olla vaikeaa eli nauti nyt kun voit” -toteamusta. Ne eivät piristä minua. Olen valmis ottamaan vastaan myös ne seurustelusuhteen vaikeat hetket, jos löydän kumppanin, joka rakastaa ja kunnioittaa minua sellaisena kuin olen.

Myös Hubaran kuvaa haastattelussa sitä, miten kehotukset nauttia omasta seurasta ja hemmotella itseä ovat ennemmin lannistavia kuin piristäviä. Minäkin olen saanut useaan kertaan kuulla, miten minun pitäisi vain ehkä vielä vähän kovemmin opetella olemaan tyytyväinen omaan seuraani. Näistä kommenteista tulee sellainen olo, että minun ei ehkä ajatella olevan valmis sitoutuneeseen suhteeseen, kun jokainen orastava suhde toisensa perään kariutuu alkumetreillä. Ehkä en vain olen vielä päässyt riittävän hyvin yli edellisestä kariutuneesta tapailusta.

Tällaisissa kommenteissa kiteytyvät mielestäni ne asenteet, joita yhteiskunnan normit ylläpitävät. Että vain jos osaa nauttia omasta seurastaan riittävästi, ansaitsee kumppanin. Vain jos on riittävän vakaassa paikassa itsensä kanssa, pystyy rakentamaan mitään pysyvää. Että ennen kuin osaa olla täysin tyytyväinen elämäänsä ilman parisuhdetta, ei oikeastaan edes ansaitse sellaista.

Toisinaan tuntuu, että olen yhteiskunnan silmissä epäonnistunut jossakin – ehkä odotuksenmukaisen elämän elämisessä. Ehkä olen liian nirso tai liian vaativa, kun en aktiivisesta deittailusta huolimatta onnistu löytämään kumppania.

Enemmän kuin yhteiskunnassa mahdollisesti vallitsevat asenteet minua kuitenkin loukkaa, että kommentoidessaan elämäntilannettani ystäväni tulevat kyseenalaistaneeksi valmiuttani muodostaa pysyvää parisuhdetta. Minua loukkaa, että yksinäisyyden tunteeni ja kumppanin kaipuu sivuutetaan ja saan vain kädenlämpöisiä self help -vinkkejä.

Kaikki tämä saa minut kokemaan, että parisuhteessa elävät ystäväni eivät voi täysin ymmärtää, millaisia tunteita käyn läpi. Tai vähintään heillä ei tunnu olevan muistikuvia siitä, miltä sinkkuus voi pahimmillaan tuntua. On eri asia olla sinkkuna 31-vuotiaana kuin vaikkapa 25-vuotiaana. On eri asia olla sinkkuna lähes kaksi ja puoli vuotta (joka sekin on lopulta vielä aika lyhyt aika) kuin puoli vuotta, joka on suurinpiirtein se aika, jonka monet ystävistäni ovat olleet sinkkuina ennen viimeisintä parisuhdettaan.

Hetkittäin tunnen jopa kateutta ystäviäni kohtaan. En haluaisi olla kateellinen ystävieni onnesta, mutta välillä ystävieni ydinperhearki tai rakastava kumppanuus saavat minut tuntemaan oloni todella ulkopuoliseksi.

Olen kyllästynyt olemaan sinkku. Olen kyllästynyt deittailuun. Toisinaan mielessäni kaikuvat psykiatrini sanat, kun hän joulukuussa 2018 totesi kylmän viileästi, että teille homoseksuaaleille kumppanin löytäminen on aika vaikeaa. Kritisoin hänelle pöyristyneenä tuota toteamusta silloin. Nyt huomaan melko usein pohtivani, onko se sittenkin niin. Mutta seuraavassa hetkessä totean itselleni, että ei, ja päätän antaa Tinderille ja deittailulle vielä yhden uuden mahdollisuuden.