Onko ystävyyttä pakko erottaa rakkaudesta?

Kaksi ihmistä kävelee peltotietä kädet toistensa olkapäillä.

Kun keväällä 2021 valmisteltiin ulkonaliikkumiskieltoa, tunsin itseni näkymättömämmäksi kuin koskaan ennen. Ulkonaliikkumiskieltoon olisi liittynyt lupa tavata eri taloudessa asuvaa vakituista kumppania. Sosiaalisen median kuplassani tuohduttiin, että vaihtoehtona pitäisi olla myös yksi vapaasti valittava läheinen ystävä. Minulle läheisin ihminen oli tuolloin ihminen, jota olin tapaillut noin kuukauden. Olimme nähneet kolme tai neljä kertaa, ja oli jo käynyt selväksi, ettei juttumme ole etenemässä seurusteluksi tai muuksikaan vakavammaksi.

Meillä oli kivaa ja täytimme toistemme senhetkisestä elämästä jonkin tarpeen. Hän ei kuitenkaan ollut niin läheinen ihminen, että olisin halunnut valita hänet ainoaksi ihmiseksi jota tapaisin ulkonaliikkumiskiellon ollessa voimassa, se olisi pakottanut suhteen vakavammaksi kuin se tuolloin oli. Mutta vaihtoehtona ei ollut ketään muutakaan, koska en ollut kovinkaan aktiivisesti tekemisissä kenenkään ystäväni kanssa. Heidän parisuhteensa ja pandemia olivat ajauttaneet minut heistä etäälle.

Ihmissuhdemaisemani on ollut jonkinlaisessa murroksessa jo ennen pandemiaa. Olen hakenut paikkaani ihmisten joukossa ja pohtinut minulle sopivaa tapaa rakentaa ja ylläpitää erilaisia ihmissuhteita. Olen tavannut ihmisiä deittisovellusten kautta ja päätynyt seurustelun tai tapailun sijaan kaverustumaan useamman kanssa, mutta kukaan heistä ei ole muodostunut erityisen läheiseksi. Olen iloinnut uusista ihmisistä elämässäni, mutta olen kerta toisensa jälkeen löytänyt itseni hämmennyksen vallasta, kun en olekaan aivan varma, tarkoittaako kaveruus näissä tilanteissa aktiivista ystävyyttä vai sitä, että moikataa, jos törmätään. Ja ehkä joskus käydään kaljalla vaihtamassa pinnallisia kuulumisia.

Ihmisiin on minusta ylipäänsä helpompi tutustua romanttisissa tai intiimeissä merkeissä kuin kaverina. Haluan tutustua kiinnostaviin ihmisiin aidosti, syvällisesti ja kokonaan, mikä on usein päämääränä, kun tutustutaan romanttisen suhteen toivossa. Sellaisiin tapaamisiin kun yleensä kuuluu pyrkimys keskusteluihin, jotka ovat aidosti merkityksellisiä.

Ystävystyessä lähtökohdat ovat usein epämääräisempiä. Välttämättä ei ole varmuutta siitä, onko toisella edes tarvetta tai tilaa uusille läheisille ystäville (jotkut jopa Tinder-profiileissaan toteavat, että kavereita on jo riittämiin). Ystävystymiseen ja ystävyyssuhteisiin ei liity samanlaisia etenemisen merkkipaaluja kuin romanttisiin suhteisiin, eikä ystävyyssuhteissa useinkaan ole luontevaa tai tapana ottaa puheeksi ihmissuhteen tilaa, siihen liittyviä kipuiluja, epävarmuuksia ja epäselvyyksiä tai toiveita ja odotuksia.

Ystävyyssuhteet ovat myös useimmiten toissijaisia parisuhteille. Kumppani priorisoidaan kavereiden ja ystävien edelle. Ystävyys saa helposti vain-etuliitteen, olemme vain ystäviä. Näin olen itsekin moneen otteeseen elämässäni todennut. Mutta miksei ystävyyssuhdekin voisi olla siinä määrin läheinen ja tiivis, että se vertautuisi seurustelusuhteeseen?

Vaikka olen toivonut parisuhdetta, olen suhtautunut parisuhdenormeihin kriittisesti jo pidempään. Olen ollut kerran hetken aikaa avoimessa suhteessa. Kerran olen sellaisesta kieltäytynyt (koska hetki ei ollut minulle sopiva ja keskustelua aiheen ympärillä ei ollut ehditty käydä riittävästi) ja tullut tämän vuoksi jätetyksi. Viimeisin romanttinen suhteeni oli määrittelemätön ja kaikista vaikeuksista huolimatta paras ja rehellisin suhde, jossa olen koskaan ollut.

Tuon suhteen aikana aloin myös ajatella ihmissuhteista aikaisempaa vahvemmin uudella tavalla. Vaikka tämä ihminen ei enää ole minulle romanttinen kumppani, venyttää ystävyydeksi muodostunut ihmissuhteemme jossakin määrin totuttuja ystävyyden rajoja. Saan häneltä sellaista läsnäoloa ja rakkautta, jota olen elämääni kaivannut. Ja kun vielä vuosi sitten halusin liki pakkomielteisesti parisuhteen (mistä olettekin saaneet lukea), toivon nyt elämääni ensisijaisesti pysyviä ja aktiivisia, arkea täyttäviä ihmissuhteita niiden muodosta ja luonteesta riippumatta.

Tässä ei ole kyse tyytymisestä. Tuntuu vapauttavalta, kun ei tarvitse etukäteen tietää, millaisia suhteita odottaa. Samaan aikaan ympäröivän maailman ja oman tuttavapiirin monogamianormatiivisuus tuskastuttavat. Tuntuu, että omia valintoja ja uusia ajatuksia ja näkemyksiä pitää selitellä ja vakuutella. varsinkin, kun on itse aiemmin kadonnut suhteisiin ja toivonut parisuhdetta lähes enemmän kuin mitään muuta.

Siinä missä vuosi sitten vieroksuin Tinder-profiileja, joissa oli maininta avoimesta suhteesta, nyt vasemmalle menevät kaikki ne profiilit, joissa julistetaan ehdotonta monogamiaa. Tällä hetkellä toivon ystävyyden ja intiimin suhteen rajojen hämärtymistä. Sitä, että minulta ei heti odoteta kaikkea tai minun ei oleteta haluavan kaikkea, vaikka innostuisin uudesta suhteesta. Toivon, että ihmiset, joita pidän tärkeinä, pitäisivät minua tärkeinä samalla tavalla ja osoittaisivat sen. Tärkeintä on kuitenkin kuulua johonkin ja tulla kuulluksi ja nähdyksi juuri sellaisena kuin on.