Lopetin elämäni käsikirjoittamisen

 
 
 
 
Kirjoittajan ottama kuva

Kirjoittajan ottama kuva

Kymmenen vuotta sitten päätin käsikirjoittaa elämäni.  Olin 18-vuotias, ja luulin tietäväni mitä tulevaisuudelta haluan. Vihreät ja siniset kesäpäivät muuttuivat öisin liiloiksi hetkiksi, jotka täyttyivät unelmista ja odotuksista. Sinä kesänä minä kirjoitin itselleni kirjeen, jonka avasin nyt. Siinä luki: Toivottavasti sinä rakastat ja lujaa. Sanahelinää, jonka kirjoittaja ei varmasti tiennyt mitä rakkaus on. Hän kuitenkin kykeni haaveilemaan siitä. 

Joitakin vuosia seurasin tarkasti käsikirjoitustani ja elin yhteiskunnan odotusten mukaisesti – heterona.  Elämäni henkilöhahmot olivat haparoivia ja hassun näköisiä. Sitten Conchita Wurst voitti Euroviisut ja maailma ympärilläni alkoi muuttua. Terapauttini sanoi: ”Sinä olet Suomen turvallisimmassa paikassa ja ajassa, jossa rakkaus ei katso sukupuolta tai ikää. Modernissa Helsingissä, jossa saat olla oma itsesi.” Vihdoin minäkin uskalsin rakastaa ja homostella avoimesti. 

Kun tulin kaapista ystäväni ostivat skumppaa ja me juhlimme. Kaksi vuotta minä rakastin naista intohimoisesti ja tunsin olevani ihan tavallinen. Sitten tuli ero. Käsikirjoitukseni meni uusiksi. Minä itkin, etten tule koskaan saamaan omaa perhettä. Itkin sitä aivan tosissani, 23-vuotiaana, Iltakoulu-nimisessä baarissa. (Nykyään olen aika haka lohduttamaan sydänsuruja potevaa nuorisoa.)

Sain purettua eron aiheuttamat traumani levylliseksi musiikkia ja esitin niitä trubaduurihengessä. Nuoret naiset, jotka ottavat elämän niin vakavasti, minä kuulun heihin varmaan vanhuuteeni asti. Jotka ymmärtävät pari vuotta myöhemmin, että kaikki kuuluikin asiaan, että väärä melodia ja rikkinäinen kampi, olivatkin osa soittorasiaa. Näin minä lauloin ja näin myös lopulta tunsin. Elämä kulki eteenpäin ja olin taas onnellinen. 

Kuin huomaamattani löysin uuden rakkauden. Sukelsin suoraan syvään päätyyn, tosirakkauden nimissä tietenkin. Istuin taas Kalliossa, Iltakoulussa ja itkin onnesta. Elämäni käsikirjoitus, jonka loin 18-vuotiaana, saattoi sittenkin tulla todeksi! Näin siitä otteita edessäni. Yksikköämme kutsuttiin perheeksi. Kiinnityin ja juurruin tähän yhteiseen elämään, sitten se eräänä päivänä käveli luotani pois. Tilanne oli kuin aivan toisesta käsikirjoituksesta – minä kuvittelin olevani romanttisessa draamassa, en katastrofielokuvassa. 

Kymmenen vuotta sitten liilat, unelmilla täytetyt kesäyöt synnyttivät epärealistiset odotukseni rakkaudesta. 18-vuotiaalle sinisilmälle ne olivat kuin lupaus, jonka otin vastaan kyseenalaistamatta. Arkipäivät eivät kuitenkaan ole liiloja, ne ovat kesäisin vihreitä ja sinisiä, talvisin keltaisia ja harmaita. Olen etsinyt vain sitä purppuraista hetkeä ja pettynyt, kun se hetki ei olekaan kestänyt ikuisesti.  Olen kirjoittanut siitä hetkestä, maalannut sen ja antanut sen lahjaksi useammallekin ihmiselle. Nyt ymmärrän, kuinka naurettavaa on odottaa, että hetki voisi koskaan kestää kauemmin kuin hetken! 

Nyt minun on mentävä eteenpäin ja mietittävä koko elämän idea alusta asti uudelleen – ja maltettava olla kirjoittamatta sille uutta käsikirjoitusta. Minun on hetkeksi unohdettava rakastuminen ja keskityttävä puhdistamaan uskomusjärjestelmäni. Siinä auttavat ystävät ja kirjallisuus. Uppoutumalla kaunokirjallisuuteen 18-vuotiaan rakkaudenkaihoisan henkilön asettamat vaatimukset saavat uutta perspektiiviä. 

Todellisuudessa olen kaikkea muuta kuin luomani hahmot lukuisissa käsikirjoituksissani. En ollut se ympäristön odotusten mukaisesti elävä hetero tai se monogamista, keskiluokkaista ydinperhettä tavoitellut homo. Vangitsin itseni näihin rooleihin enkä osannut tulkita todellista persoonaani ja luonteenpiirteitäni. En antanut itselleni tilaa olla omituinen, hurjastelija – ja vapaaherra. Tällä hetkellä en elä parisuhteessa eikä minulla ole käsikirjoitusta elämälleni, ja olen nyt onnellisempi kuin kertaakaan kymmeneen vuoteen.

 
 
E2118107-FBCA-4E00-BDA3-3A54A2400E4A.jpeg
 
IdentiteettiMinna Kortesmaaidentiteetti, kaapista tulo, homo, lesbo