En ole nainen

 
 
Teksti 2 en ole nainen.jpg
 
 

Olen syntynyt väärään kehoon. Lapsena luulin pitkään olevani poika. Sitten minulle sanottiin, että sinä olet tyttö. Olin musertunut. Silloin epäilin ensimmäisen kerran, olenko edes olemassa. Tuo tunne on yksi raskaimmista ja intuitiivisimmista tunteista, jonka olen koskaan kokenut.

Se 5-vuotias lapsi, joka kävi aamuisin peilin edessä tarkastamassa, onko keho jo muuttunut pojaksi, ei koskaan saanut lapsuutta poikana. Sillä pikkupojalla kesti 20 vuotta ennen kuin hän uskalsi seuraavan kerran puhua. 

Nykymaailmassa moni ei tykkää määritellä tai lokeroida itseään, mutta minut lokerointi ja määrittely lopulta vapautti. Lokeroista täytyy vain ymmärtää se, että nekään eivät ole pysyviä – seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti ovat lopulta elämän edetessä muuttuvia asioita. 

Minua helpotti aluksi käsite butch, josta siirryin tomboy-lokeroon ja jossain vaiheessa humahdin androgyynien osastolle. Näiden käsitteiden avulla pystyin murtamaan naiseuden kahleet ympäriltäni ja ilmaisemaan itseäni rohkeasti sellaisena kuin olen sen sijaan, että yritin olla jotakin, mitä en ole.

Nykyään en liiemmin lokeroi itseäni, olen vain sellainen kuin olen. Pukeudun niin kuin haluan, otan seurustelusuhteissa sellaisen roolin kuin haluan, teen asiat niin kuin itseäni huvittaa eivätkä korvani eivät juuri lotkahtele ympäristön kommenteille. 

Viime viikolla menin pikkukylässä baariin ja siellä eräs seurue löi vetoa sukupuolestani. Pari kuukautta sitten olin matkalla ja useampi ihminen ympärilläni pohti pronominiani, she vai he. Uutena vuonna DTM:ssä useampikin miesoletettu yritti iskeä minua – miehenä, oletan, ja työssäni miesvaltaisella alalla saan usein krediittiä siitä että “olen nainen”. Tällaista se on. En ole tehnyt mitään muutoksia fyysiselle keholleni, saan tämän kaiken aikaiseksi pukeutumisellani ja olemuksellani. Olen olemassa, in multiple ways.

Tällä hetkellä akuutein ja mystisin kulma olemisessani liittyy lasten hankkimiseen. Minulta kysytään usein, haluanko lapsia ja vastaan, kyllä. Miten? En haluaisi olla raskaana itse, se tuntuu ajatuksena todella väkivaltaiselta sukupuoli-identiteettiäni kohtaan. Tuntuu siltä, että raskaus veisi minut takaisin sille naiseuden maaperälle, josta jo kerran taistelin itseni pois. Tulee se sama tunne kuin 5-vuotiaana – olenko oikeasti olemassa? 

Toivoisin, että tuleva puolisoni synnyttäisi meille lapsen. Mikä minä olisin lapselle? Isä tai äiti (tai niistä johdetut sanat) eivät tunnu luontevilta itselleni ja muita sanoja ei toistaiseksi ole kuvaamaan vanhemmuutta tunteikkaalla tavalla. Luultavasti, kun nämä lapsihaaveet käyvät toteen, luon itselleni jonkinlaisen oman lokeron, jossa voin toteuttaa vanhemmuuttani. Ja lopulta taas unohtaa koko lokeron ja antaa päiväkodin henkilökunnan ihmetellä latte-faijaa, joka muistuttaa niiden ystävää Kaijaa ja totean vaan, että ai jaa.

 
 
 
IdentiteettiKerttu Jaatinen / NOITA DIGITALnäkymämedia, omallaäänellä, sateenkaarentältäpuolen